Quantcast
Channel: Alaston kriitikko
Viewing all 496 articles
Browse latest View live
↧

Julkaistua 753: Kokoelmien synnyistä

March 29, 2016, 4:48 am
$
0
0
Nuori Voima (1/16), joka ilmestyi joskus viime viikolla, tilasi minulta kokoelmateemaiseen numeroonsa kolumnin:

Kokoelmien synnyistä

Ilman kokoelmia ei olisi museoita. Ilman museoita ei olisi kulttuurista muistia. Kokoelmiin liittyy kuitenkin monenlaisia eettisiä ongelmia.

Miltei jokaisen suomalaisen taidemuseon takana on yksityinen taidekokoelma. Helsingin taidemuseo ei olisi sellainen kuin nyt sen tunnemme, ellei sillä olisi Bäcksbackan kokoelmaa. Espoon modernin taiteen museo EMMA:n ydin on Saastamoisen säätiön kokoelma, Rovaniemen taidemuseon kivijalka on Wihurin rahaston kokoelma. Saastamoinen ja Wihuri myös kartuttavat kokoelmiaan koko ajan. Näin toimii myös Mäntässä Serlachius-suvun varallisuus: ilman teollisuussukua ei Mänttä olisi taidekaupunki. 
Sama trendi jatkuu nykytaiteessakin: Vexi Salmen kokoelma tulee rikastuttamaan Hämeenlinnan taidemuseon toimintaa ja Lars Swanljungin kokoelma tekee saman Kuntsin modernin taiteen museolle Vaasassa. Syyt kokoelmien synnylle ovat moninaisia – sekä poliittisessa, taloudellisessa että psykologisessa mielessä. Osa kokoelmista on silkkaa ryöstöä: tätä harrastivat sekä natsi-Saksa että Neuvostoliitto. On arvioitu, että pelkästään Saksasta siirtyi toisessa maailmansodassa Neuvostoliittoon 2,5 miljoonaa taideteosta.
Suomessa saatettiin vuonna 2011 voimaan laki nimeltä ’Laki eräiden Suomeen tuotavien näyttelyesineiden takavarikoinnin kieltämisestä’. Lain 1. pykälässä esitellään sen tarkoitus: ”Kansainvälisen kulttuurivaihdon ylläpitämiseksi sekä taiteellisesti tai kulttuurihistoriallisesti merkittävien näyttelyiden järjestämisen edistämiseksi voidaan Suomeen lainaksi tuotavan näyttelyesineen takavarikointi kieltää siten kuin tässä laissa säädetään.” Tosiasiassa lain tarkoitus oli turvata taiteen lainaaminen Venäjältä – oli se sitten sodassa varastettua tai neuvostohallinnon mielivaltaisen omilta kansalaisiltaan takavarikoinnin tulosta. 
Oma lukunsa on siirtomaakauden tuottama taiteen ryöstäminen: tuskin valkoinen herrakansa edes osasi miettiäkään tekevänsä jotain väärää riistäessään afrikkalaisilta taiteeksi myöhemmin luokiteltuja esineitä, joilla oli syvä rituaalinen merkitys. Kysehän oli alempiarvoisten ihmisten ”poppamiesesineistä”, joilla oli kiva täyttää eksoottisesti museoiden saleja tai yksityiskotien salonkeja. 

Boston Museum of Fine Arts palautti tämän veistoksen vapaaehtoisesti Nigeriaan – omien tutkimustensa jälkeen.

Tämän kanssa me joudumme elämään vielä pitkään. Joistain esineistä tullaan riitelemään vuosikymmeniä, joitakin on jopa palautettu vapaaehtoisesti. Suomalaiset keräilijät ovat viattomia verrattuna maailmanluokan kollegoihinsa, eikä heidän varallisuutensakaan yleensä yllä roistojen tasolle. Vexi Salmikin on todennut, että hän sai kansalta elantonsa ja vähän varallisuuttakin viisunikkarina. Sen hän haluaa kiitollisena palauttaa kansalle avoimena kokoelmana. Onkin lohdullista, että tulemme todennäköisesti pysymään melko hyvin erillään sekä siitä valkopesusta, jota ahneimmat miljardöörit taiteen avulla harrastavat. 
Toisinaan taidekokoelma on veronkiertoa, toisinaan silkkaa rahanpesua, josta maailmalla on uutisoitu paljon ja vähän yritetty tutkiakin. 
Tunnettu newyorkilainen taloustieteilijä – itsekin taiteenkeräilijä – Nouriel Roubini arvioi toissa vuonna, että 51:n miljardin arvoisesta vuotuisesta taidekaupasta merkittävä osa toimii rahanpesun ja veronkierron välineenä. Tästä maailmalla on uutisoitu paljon, mutta ilmiötä on tutkittu vain vähän.

Tampellan kehittämä Soltam M-65 kranaatinheitin, joita valmistettiin Israelissa lisenssillä Shlomo Zabludowiczintoimien myötä. Näiden tuotto on nyt muuntunut taiteeksi.

Mekin olemme kuitenkin saamassa osamme tästä suuren maailman valkopesusta, kun Helsingin Taidehalli esittelee maaliskuussa Anitaja Poju Zabludowiczin taidekokoelmaa. Zabludowicz on yksi Euroopan rikkaimmista miehistä, ja hänen varallisuutensa on perua muun muassa hänen Shlomo Zabludowiczin Soltam-yrityksen asekaupoista. Suomessa ei tunnuta olevan kovin tietoisia siitä, että maailmalta löytyy Zabludowiczin vastaisia boikottiryhmiä, muun muassa The PalestinianCampaign for the Academic and Cultural Boycott of Israel (PACBI). Ryhmä vastustaa Zabludowiczin Tamares-yrityksen sijoituskohteita, kuten Palestiinan miehitettyjen alueiden kauppakeskusten ja Israelin ilmavoimien infran rakentamista. 
On jotenkin tragikoomista, että juuri kuvataide on joutunut taloudellisesti ja poliittisesti tarkastellen kyynisen ja spekulatiivisen maailman keskeisimpien pelimerkkien joukkoon. Läpinäkyvyyden ja sääntelyn puute tekeekin taidekaupasta merkittävän pelikentän, jossa näin on mahdollista toimia. 

Wassily Kandinsky (1866–1944), Studie für Improvisation 8, 1909. Hinta 23 miljoonaa dollaria.

Wassily Kandinskykirjoitti enteellisesti vuonna 1912: ”Koko materialististen katsomusten painajainen, joka on tehnyt maailmankaikkeudesta pahan, tarkoituksettoman leikin, ei ole vielä ohi. Heräävä sielu on vielä vahvasti tämän painajaisen vallassa.” (Taiteen henkisestä sisällöstä, suom. 1981).
Hän tuskin aavisti tuolloin, että eräästä hänen vuoden 1909 maalauksestaan tultaisiin maksamaan Christies’illä vähän yli sata vuotta myöhemmin 23 miljoonaa dollaria.

***

Ja niille, jotka eivät tunne kuvioita, tiedoksi, että aina kun freelancer kirjoittaa tällaisia juttuja, hänen tuleva tilinsä mahdollisesti pienenee. Institutionaalisessa taidemaailmassa on tilaajia, jotkaeivät välttämättä halua tällaisia kirjoittajia. Niinpä köyhän täytyy yrittää paikata. Joulukuisesta näyttelystäni jäi vielä myymättä kahdeksan kappaletta kymmenenen vedoksen litogragiasarjasta tätä kaunista ja isokokoista muotokuvaa Poju Zabludowiczista:

    
Ottakaa yhteyttä, niin tingitään.
↧
Search

Julkaistua 754: Pehmeää vallankäyttöä ja veritaidetta

April 3, 2016, 10:30 pm
$
0
0
Viime torstain Kansan Uutisissa (13/16) ilmestyi juttuni Helsingin Taidehallin näyttelystä Zabludowicz Collection (19.3.–24.4.). Alan olla kurkkuani myöten täynnä koko Z-taidetta, mutta tämä yhteenveto piti vielä kirjoittaa. Syy jankutukseeni ei ole pelkkä Z, vaan kyse on laajemminkin siitä, että juuri tähän suuntaan en haluaisi Suomen institutionaalisen taide-elämän kulkevan. 
Olen liki 60-vuotisen elämäni aikana oppinut jotain kuluttajan valinnoista ja etiikasta. Lajittelen roskani nykyään kahdeksaan osaan: pahvi, paperi, lasi, bio, energia, metalli, seka ja ongelma. Pyrin ostamaan eettisesti tuotettua ruokaa. Olen esimerkiksi luopunut lempikivennäisjuomastani San Pellegrinosta, koska se on nykyään Nestlén omistama. Miksi en uskaltaisi suhtautua samoillapelisäännöillä taiteeseen? Kyse on kuitenkin ammatillisen elämäni ja identiteettini ytimestä.
Keräilijöiden roolin – olivat he sitten hyviksiä tai pahiksia – korostuminen koko ajan lisää ei ole se tulokulma, jolla haluaisin esimerkiksi suuren yleisön tulla vietellyksi taiteen maailmaan. Kaikessa korostuu aivan liikaa taide lähinnä omistusesineenä ja kalliina luksuksena. Postimerkkeily on varmaankin kiva harrastus – näin muistelenkin lapsuudestani –, mutta ainakin minulle taide on jotain muuta kuin pelkkää keräilyä. En minä mesenaatteja vastusta ja ymmärrän heidän roolinsa taide-elämän rakenteissa, mutta näyttely on myös medium, ja jos se kertoo taiteesta lähinnä omistamisen kautta, jotain oleellista jää kertomatta, kun keskitytään taiteen teemoihin näin kapean viitekehyksen kautta. Mihin me kohta enää tarvitsemme koulutettuja taidehistorioitsijoita ja taiteen tutkijoita? Aito filantrooppi osaa myös häivyttää itsensä eikä korostaa juuri omaa kokoelmaansa.
En jaksaisi myöskään enää kuulla sitä ikuista valheellista peruslausetta eri variantteineen – "Ostan vain sellaista taidetta, joka kiinnostaa minua itseäni (tai jota rakastan)"– ja nähdä sitten samoja tähtiä ja kokoelmasta kokoelmaan miltei identtisiä töitä. Näin oli jo esimerkiksi Pentti Kourin (1949–2009) laita. Keräilijänä hän oli pelkkä lattea epigoni, vaikka Kiasman taannoinen johtaja Berndt Arell yrittikin muuta väittää. Siinä mielessähän Z on tietysti poikkeus, että hänen suustaan ei kliseitä kuulla – koska hän ei ylipäätään anna haastatteluita. Miettikää syitä.
Taitollisista syistä otsikkoani oli lyhennetty. Jätän kuitenkin tuon poisleikatun sanan 'pehmeä' tähän, koska se on aika oleellinen:

Pehmeää vallankäyttöä ja veritaidetta

Kriitikkonakin uskallan tunnustaa, että toisinaan katson näyttelyä vain gallerian ikkunasta ja kykenen päättelemään, että se ei ole minua varten. Joskus jätän käymättä näyttelyssä, koska tiedän – tosin ulkotaiteellisista syistä – sen olevan jotain, jonka tietoisesti haluan jättää väliin. 
Näin tapahtuu nyt Helsingin Taidehallissa. Miljardööripariskunta Anita ja Poju Zabludowiczin ensimmäisessä suomalaisessa kokoelmanäyttelyssä on epäilemättä tarjolla kelpoa taidetta, mutta poliittisista ja eettisistä syistä en halua mennä sinne. 
”Viettely on tehokkaampaa kuin pakottaminen”, totesi Harvardissa toimiva politiikan tutkija Joseph Nye kirjassaan Soft Power (2011). Taide on yksi pehmeään vallankäyttöön kuuluvista viettelyn keinoista. Se on sitä lisääntyvässä määrin. Se on keino tulla hyväksytyksi ja noteeratuksi, kun halutaan päästä piireihin ja hyvä veli -maailmaan ”korkean nettoarvon omaavien yksilöiden” (HNWI = high net value individual) salongeissa. Miksi Dubai, Doha ja Abu Dhabi ovat museoineen, näyttelyineen, messuineen ja huutokauppoineen singahtaneet kansainvälisen taidemaailman keskiöön? Luuleeko joku, että emiirit ovat yhtäkkiä henkistyneet saatuaan taiteellisen herätyksen? Eiköhän se, että Qatarin kuningashuone osti Marko Rothkon (1903–1970) maalauksen White Center (1950) David Rockefelleriltä 72,8 miljoonalla dollarilla Sothebyn huutokaupan kautta, kerro aivan jostain muusta? 

Mark Rothko (1903–1970), The White Center, 1950.

Kun rikkaat ostavat taidetta, sitä kutsutaan usein valheellisesti filantropiaksi, pyyteettömäksi ihmisrakkaudeksi. Tällaisia ihmisiä kutsutaan myös mesenaateiksi, taiteen tukijoiksi. Nimitys tulee Rooman keisarin neuvonantajasta Gaius Maecenaksesta(n. 70 eaa. – 8 jaa.), joka tuki kirjailijoita, muun muassa Vergiliusta ja Horatiusta. 
Taiteen, talouden ja politiikan liitto pehmeän vallankäytön avulla on ikivanha ilmiö. Turha tässä on tekopyhäksi heittäytyä. Aina on roiskunut, kun on rapattu. Kollegani Heikki Kastemaa muistutti Kulttuurinavigaattori-blogissaan liikemies ja suurlahjoittaja Henry Clay Frickistä(1849–1919) ja hänen mittavasta taidekokoelmastaan – siinä sivussa tämä yhden maailman merkittävimmän kokoelman koonnut ja sen julkiseksi testamentannut filantrooppi tapatti lakkoilevia työläisiä. Kaksiviikkoisissa taisteluissa kuoli yhdeksän terätyöläistä ja neljä vartijaa. Frick toimi tuolloin maailman rikkaimman miehen, Andrew Carnegien (1835–1919), toimitusjohtajana. Myöhemmin katuva Carnegie perusti yliopistoja ja kulttuurilaitoksia. Hän totesi: ”Ylimääräinen vauraus on pyhää rahaa, joka sen haltijan on elinaikanaan käytettävä yhteisönsä hyväksi.” 
Suomalaisbrittiläinen liikemies Poju Zabludowicz käyttää myös rahaa yhteisönsä hyväksi. Hänen omaisuutensa määrää on vaikea arvioida, eikä häntä löydy Forbesin miljardöörilistalta – varmaankin siksi, että hänen firmansa Tamares pitää päämajaa Liechtensteinissa (FCI eli taloussalailun indeksiluku 240,9). Arviot Pojun nettoarvosta vaihtelevat 1,5 miljardista aina kolmeen miljardiin. Hän on kotonaan ns. nondom (non-domiciled recident) eli hän ei maksa veroja Iso-Britanniaan – siis samanlainen kuin keräilijäkollegansa Roman Abramovich, joka harrastaa pehmeää vallankäyttöä myös urheilun avulla omistamalla jalkapalloseura Chelsean. 

Antti Laitinen (s. 1975) matkalla Sarvisaloon ja maailmanmaineeseen Z:n avituksella, Bark Boat, 2011, video.

Pojun oma yhteisö on palestiinalaisvastainen Israel. Hänen varallisuutensa on peräisin hänen isänsä Shlomo Zabludowiczin (1914–1994) asekaupoista, joissa hän itsekin ehti olla mukana. Poju on luopunut asekaupasta, eikä häneltä enää saa kranaatinheittimiä. Tuottava asekauppa on nykyään muuta kuin bulkkitavaran välittämistä. Se on esimerkiksi tietoliikennettä ja harvinaisia metalleja, joita tarvitaan muun muassa droonien valmistamiseen. Ei Poju suotta ole mukana Mustavaaran vanadiinikaivoshankkeessa. 
Tamares on myös mukana Knafaim-nimisessä firmassa, joka tekee yhteistyötä Israelin ilmavoimien kanssa. Lisäksi Tamares on pääosakas BII:ssä (British Israel Investments), joka omistaa muun muassa ostoskeskuksen YK:n turvaneuvoston laittomaksi toteamassa siirtokuntakaupunki Ma’ale Adumimissa. 
Poju vaikuttaa taiteen lisäksi myös silkalla rahalla. Hän on brittein aktiivisimman Israelin lobbausjärjestön BICOMin merkittävin rahoittaja ja sen entinen puheenjohtaja. Hän avustaa brittiläisiä oikeistopoliitikkoja – antoipa hän Alexander Stubbillekin 8 000 euron vaalialmun. 
Zabludowicz on epämääräinen hahmo, joka myös välttelee julkisuutta. Hänellä ei ole tapana antaa haastatteluita. Voimme vain arvailla syitä. Hyväksyntää ja salonkiuskottavuutta hän omiensa joukossa silti epäilemättä kaipaa. Taiteen avulla se onnistuu parhaiten. Pariskunta on istunut ja istuu lukuisissa taide-elimissä – muun muassa museo-organisaatio Tatessa ja BFAMI:ssa (British Friends of the Art Museums of Israel). Poju istuu Suomessakin Kiasman tukisäätiön hallituksessa. Anita sai viime vuonna OBE-kunniamerkin (Order of the British Empire) taideharrastuksistaan. Heillä on taiteilijaresidenssi sekä Sarvisalossa että Las Vegasissa ”nousevia kykyjä” varten. Tässä vain pieni osa listaa. 
Pyyteettömän ihmisrakkauden kanssa tällä kaikella ei ole mitään tekemistä. Eivät Z:t tue nuoria taiteilijoita vaan ostavat heiltä töitä, joiden sijoitusarvo alkaa ovelasti kasvaa heti ostohetkestä – ovathan he maailmalla noteerattuja merkittäviäkeräilijöitä, joiden kokoelmiin kuuluminen nostaa taiteen arvoa. 
Tämä ”pyhä raha” käytetään jahteihin, salonkielämään, omanvoitontavoitteluun ja siinä sivussa palestiinalaisten sortoon. Sitä en halua tukea.

***

Tässä vielä kerran oma näkemykseni Pojun olemuksesta ja hänen suhteestaan taiteeseen. Toisto on opintojen äiti:

↧
↧

Julkaistua 755: Barokkinen abstrakti

April 9, 2016, 11:46 pm
$
0
0
Tätä nyt ei vielä ole julkaistu, mutta järjestäjätaho oli sitä mieltä, että pannaan tämä ilmoille etukäteen, jos joku suunnittelisi Rooman matkaa. Lauri Laineella (s. 1946) on nimittäin näyttely Galleria Angelicassa Roomassa (14.10.–4.11.2016). Mukana on sekä edellisen Galleria Heinon näyttelyn kahta sarjaa että runsaasti uusia töitä samasta tematiikasta kehiteltynä. Myöhemmin näyttely jatkaa Espanjaan – aika ja paikka ovat vielä väännössä. Tein julkaisuun johdantotekstin:

Barokkinen abstrakti

Barokkia on pidetty toisinaan renessanssin rappioilmiönä. Vastaavasti jotkut ovat pitäneet postmodernia modernin rappiona. Rajoja siirtymille on ollut vaikea hahmottaa, varsinkin kun uusia metatasoja sekä ristikkäisviittauksia syntyy koko ajan.


Yksi metatasoista syntyy taidemaalari Lauri Laineen työhuoneella. Hänet voi vaivatta liittää sekä barokin että postmodernin jatkumoon. Analogia on sinällään luonteva, mutta sen paremmin rappioon kuin ohjelmalliseen dekonstruktioonkaan Laineen työskentelyä ei kannata typistää. Hän ei niinkään tuo esiin teemojensa ristiriitaisuuksia tai häilyvyyttä vaan lähestyy aihettaan kuin maalari. Kirjallisuuden intertekstuaalisuudelle analogisesti voi todeta, että Laine maalaa maalauksiaan näkemiensä maalausten pohjalta – yhdistäen niihin elämänkokemuksensa. Kyse ei kuitenkaan ole henkilöhistoriasta, ei narratiivista, vaan useimmiten taidemaalarin arkisesta visuaalisesta kokemuksesta, havainnosta jota ei tarvitse yrittää jäljentää illusorisesti vaan joka jää elämään hetken tunteena värien, valojen ja varjojen leikissä palaten satunnaisina epälineaarisina muistikuvina maalausprosessin myötä. Täytyy painottaen vielä muistuttaa, että taiteilijalle ominaisen katseen lisäksi taiteen historiakin on osa arkista henkilöhistoriaa ja elämänkokemusta. Se on lukemattomia museokäyntejä, isojen kirjojen painosta notkuvia kirjahyllyjä ja tuhansien maalausten näkemistä.

Soittaja IX, 2014, öljy, 215 x 140 cm.

Jos heiluriliikkeen toisessa ääripäässä olisi historismi, ei Laine sinnekään lokeroituisi. Hänen lähestymistapansa on ymmärrettävästi joiltain osin historistinen – onhan hän ponnistanut miltei ohjelmallisesti menneiden vuosisatojen maalaustaiteesta, aikoinaan varhaisrenessanssista ja nykyään barokista. Hänen työtään on epäilemättä hedelmällistä tarkastella tradition viitekehyksessä, mutta hän ei esimerkiksi yritä rekonstruoida innoituksensa lähteitä tekemällä niitä jollain toisella kielellä nykykatsojalle  ymmärrettäväksi. Hänelle itselleen hänen taiteensa ei ole paluuta jonnekin vaan nykypäivää, ja katsojalle sen tulee olla nykytaidetta. 

 
Puhtaasta katseesta ja sen mahdollisuudesta on kiistelty pitkään, mutta maalarin katseen ei tarvitse olla kovin puhdas kohdistuakseen olennaiseen. Se voi olla tietoinen kulttuurihistoriasta, väriteorioista ja muista reunaehdoista, mutta samalla se voi keskittyä silkkaan siveltimenvetoon, siihen miten väri on levitetty ja levitetään – värien rinnastuksiin ja kerrostumiin, siihen miten syvyys ja pinta sulautuvat osaksi sekä taiteilijan omaa että katsojan kokemusta. Katse ikään kuin puhdistuu työprosessin myötä, kun teos alkaa elää omaa elämäänsä, jossa tietoisuus vähenee ja jossa taiteilija joutuu kamppailemaan mukana pysymisen kiihkossa – toisinaan varmaan transsissakin. Vaikka Laineellakin onkin teoksen taustalla ensin luonnos ja sitten pienikokoisempi luonnosmainen maalaus, prosessin myötä tapahtuvat muutokset ovat osin ennakoimattomia. Hyvä taidemaalari osaa käyttää myös sattumaa hyväkseen. 

Pieni soittaja IV, 2016, öljy, 78 x 50 cm.

Taiteen verbalisoiminen on usein koettu vaikeaksi, ja sanoihin on kuvataiteen yhteydessä suhtauduttu toisinaan jopa vihamielisesti. Laine ei ole vihamielinen, mutta kun hän sanoo keskustellessamme toistuvasti ”tietty”, ”oikea” – jonka hän saattaa tivatessani korjata ”luontevaksi” – tai ”sopiva”, herättävät lisäkysymykset yleensä vain pitkän hiljaisuuden, joka tuo mieleeni Ad Reinhardtin kuuluisan modernistisen ilmaisun: ”Taide on taidetta. Kaikki muu on kaikkea muuta.” Mukana on epämääräisesti maalauksen sisältämä tunne, jonka rakenneosia on vaikea – ellei mahdoton – rationaalisesti eritellä: vuosien maalaamisen tuottama tietoisuuden kaltainen varmuus siitä, mikä on oikein ja mikä toimii, mutta selkeää tietoisuuttakaan se ei enää ole.  

***

Barokki oli nimityksenä alun perin halventava – aivan kuten fauvismi myöhemmin. Nimityksen etymologinen alkuperä on kiistanalainen: baroco on yksi syllogismin tyyppi, mitä kautta se on muuntunut maallikkokielessä tarkoittamaan ’kummallista ajatusprosessia’, espanjan barrueco tarkoittaa ’epäsäännöllisen muotoista helmeä’. Ovatpa jotkut kaupanneet termin synnyksi italialaista taidemaalari Federico Baroccia (c. 1526–1612). Termiä käytettiin ensimmäistä kertaa 1700-luvulla musiikkiin liittyen, jolloin Jean-Philippe Rameaun (1683–1764) oopperassa oli anonyymin pilalehtikriitikon mielestä kyse koherentin melodian puutteesta ja kaikkien mahdollisten sävellyksen keinojen yhdistämisestä. 


Maallikkokatsojan silmissä ja mielessä barokkinen on edelleenkin lähinnä runsasta ja rönsyilevää, mahtipontistakin. 
Laineen työskentelyssä näitä kliseisiä elementtejä ei ole. Hänon jo pitkään hakenut innoitusta barokin maalaustaiteesta. Viimeisimpänä Francisco de Zurbaránin (1598–1664) naispyhimysteoksista, joita hän maalasi useina sarjoina 1630-luvulta eteenpäin. Vastaavasti Laineellakin ovat sarjat kasvaneet – mutta toisin kuin Zurbarán, Laine on varioinut sarjojaan figuurien taustojen ja niiden värimaailman kautta.
 
Pieni soittaja I, 2016, öljy, 70 x 50 cm.

Laineen teokset eivät ole barokkikliseiden mukaisesti kovin runsaita ja rönsyileviä – teokset ovat saaneet esimerkiksi taidehistorioitsija Altti Kuusamon toteamaan, että Lainetta on pääosin puhutellut barokin ”kuulas plastiikka”. 
Barokkinen mieltyy luontevasti epäformaaliksi – vaikkapa renessanssin rationaalisen sommittelun vastapooliksi. Epäsäännöllisellä helmellä ei ole rotaatioakselia. Tästä ei ole pitkä matka postmoderniin, ja juuri postmoderniin Lainetta on Suomen taiteen lähihistoriassa mieluusti kytketty. Hän ei itsekään täysin vastusta ajatusta, mutta mitään postmodernismin manifestia hän ei olisi allekirjoittamassa. Hän ei itse asiassa näe kubismin – barokin lisäksi toinen hänen intohimoinen kiinnostuksen kohteensa – ottamissa vapauksissa suurtakaan eroa postmodernin vapauksiin. Toisaalta hän tunnistaa työssään sen, miten nouseva postmoderni vaikutti: ”Kyllä se epäilemättä vaikutti ajattelutapaani ja suhteeseeni traditioon – en varmaankaan olisi maalannut näin ilman 1980-luvun postmodernismin hyökyä. Toisaalta töistäni puuttuvat kokonaan postmodernistiset ironian ja anakronismin tunnusmerkit.” 
Laineen työskentelyssä onkin siis yhtälailla vaikutteita myös modernismista, eikä hän koe sitä lainkaan ongelmaksi. Syy on varmaankin juuri se, että Laine ei lähesty tematiikkaansa narratiivisten ulottuvuuksien kautta. Hän katsoo taidehistoriaa toisin kuin maallikkokatsoja, jolle tuo historia on opetettu tiettyjen tyylillisten ulottuvuuksien kautta ja tiettyinä maalausten aihepiireinä. Hän on ennen kaikkea taidemaalari, joka sellaisena miettii häpeilemättä maalauksen formaalisia ulottuvuuksia: ”Uskallan puhua formaalisista asioista, koska ei maalari voi niitä välttää.” 

Figuuri ja soittimet III, 2015, öljy, 120 x 100 cm.

Mutta miksi juuri Zurbarán? ”Hänen työnsä vaikuttavat intensiteetillään ja tietyllä abstraktilla ajattomuudellaan. Ne poikkeavat muusta 1600-luvun maalaustaiteesta värin- ja tilankäytöltään. Väri on rikasta, maalausten figuurit ovat lähellä kuvapintaa ja luonnolliset perspektiivit saattavat puuttua.”Myös kubistit kiinnostuivat Zurbaránista samoista syistä, ja varsinkin Juan Gris’n (1887–1927) ja synteettisen kubismin vaikutus näkyy Laineen töissä, jotka ovat kuin barokin ja kubismin synteesiä. Analyyttisen kubismin hajotettua aiheen yhtenäiseen kuvapintaan alkoi esimerkiksi Gris’n kollaasien myötä perusmuodoista syntyvien kombinaatioiden myötä uuteen todellisuuteen viittaavien muotojen aika. Kubistit tavallaan rehabilitoivat joitain barokin maalareita – erityisesti Zurbaránin. He olivat myös kiinnostuneita El Grecosta (1541–1614) ja Georges de La Tourista (1593–1652). Tietyssä mielessä Laine jatkaa siitä, mihin Pablo Picasso (1881–1973) ja Gris jäivät. Metatasoja on kertynyt vain lisää, koska Picasso ja Gris ovat hekin jo osa taidehistoriaa, ja sellaisina tutkimuksen ja monien uusien tulkintojen kohteita. Näin aika tuottaa uusia tasoja ja niiden kerrostumia. 
Tätä tutkimusta Laine vie eteenpäin, mutta samalla hän korostaa että ei ole tutkija, niin kuin nykyään monet taiteilijat itseään nimittävät. Vaikka hän on kiinnostunut kulttuurihistoriasta, hän ei ole erityisen kiinnostunut siitä, miten barokki-ihmiset aikansa maalaukset näkivät vaan sitä, miten hän itse ne näkee. Hän tutkii, elää ja kokee. Maalaus on tätäkin kautta synteesi – ei vain formaalisten ulottuvuuksiensa suhteen. 
Laineen tutkimustyö on kuitenkin melko vakavaa. Kun täytyy lähetä matkaan, on lähdettävä matkaan. Hän on esimerkiksi tuntenut Zurbaránin jo 1970-luvulta, mutta 2010-luvun mittavista näyttelyistä hän on nähnyt kolme: oli pakko lähteä Ferraraan, Sevillaan ja Madridiin. Maalarin on nähtävä maalaus luonnossa. Kuva kirjassa näyttää ehkä aiheen ja kertoo viitteellisesti maalaamisesta mutta ei näytä sitä, miten sivellintä on kussakin kohdassa käytetty, miten väri leviää, mikä on paksuus, mikä kerroksellisuus. Maalarin on katsottava pintaa läheltä ja kaukaa ja sivusta. 
Laine maalaa sarjallisesti, mikä perustuu vertailun tarpeeseen – mutta kyse on pikemminkin siitä, että hän itse tarvitsee vertailun sen sijaan, että katsojan tulisi tarkastella kokonaisuutta sarjallisena. ”Sarjallisuus motivoi varioinnin. Samasta aiheesta tulee mieleen useita vaihtoehtoja, jotka kaikki haluan maalata. Pieni sattuma voi tehdä jostakin maalauksesta onnistuneemman kuin toisesta.” Laine ei kehittele teemaa johonkin tiettyyn suuntaan niin, että sarjallisuus muodostaisi lineaarisen tai orgaanisen liikkeen, jonkinlaisen kehityskulun tai metamorfoosin. Hän haluaa pikemminkin kokeilla erilaisia vaihtoehtoja ilman suunniteltua juonenkuljetusta. 
Toki katsojakin tulee vietellyksi vertailuun, ja tätä kautta kunkin yksittäisen työn karaktääri tulee selvästi esiin. Vaikka Laineen figuureilla ei kasvottomina olekaan ikään kuin persoonallista luonnetta, muodostuu taustan ja figuurien välille omanlaisensa jännite, ja toisaalta pienetkin muutokset värimaailmassa tuovat kullekin teokselle oman luonteensa. 

***

Laine sanoo pyrkivänsä kohti abstraktia. Tämä kuulostaa tietysti vähän ristiriitaiselta. Onhan teoksissa tunnistettavia elementtejä: naisfiguuri vaatteineen ja vaatteissa korostettu draperia – klassinen maalaustaiteen koetinkivi, jolla on testattu illuusion tuottamisen kykyä. Laineen tavoitteena ei kuitenkaan ole illuusio. Draperia tuo mukanaan lähinnä uuden maalauksellisen mahdollisuuden, toisen mahdollisen tavan levittää väriä. ”Väri, muoto ja tila ovat läsnä olevia keskeisiä asioita. Abstraktit ja esittävät elementit liittyvät toisiinsa ja vuorottelevat vapaasti samassa maalauksessa. Myös perspektiivit voivat olla väärin – tai niitä ei välttämättä edes ole.”  
***

Kaiken edellä kirjoittamani olen tiennyt, hankkinut tietooni ja urkkinut itse Laineelta sanelukoneelleni. Mutta ei tieto pelkästään ole kovin kiinnostavaa. Olen nyt katsonut Zurbaránia enemmän kuin koskaan aikaisemmin elämässäni ja oppinut vähän ymmärtämäänkin, mutta ei se ole Laineen tavoite eikä minunkaan tavoitteeni. Minä katson Laineen maalauksia ja haluan ymmärtää niitä. Siinä ehkä auttaa se, että ymmärrän niiden kerroksellisuuden sekä kerroksellisina maalauspintoina että historiallisten, toisiaan kommentoivien kerrostumien väliaikaisena metatasona, joka itse jonain päivänä on jälleen osa taiteen historiaa ja uusien metatasojen loputtomien kasaantumisten rakenneosa. 

Soittaja X, 2014, öljy, 215 x 140 cm.

Minulle paljon oleellisempaa on kokemus tässä ja nyt. Laineen teosten edessä. Voin toimia kuin hän itsekin: mennä lähemmäksi ja sitten taas loitontua. Katsoa siveltimen jälkeä tarkkaan ja sitten kauempaa näennäisesti yhtenäisten väripintojen vuorovaikutusta. Kysymättä lupaa taiteilijalta saatan miettiä taustojen abstrakteissa pinnoissa yhtäläisyyttä Mark Rothkon (1903–1970) väripintojen tuottamalle draamallisuudelle ja toisaalta figuurien ja taustojen välisen jännitteen tuottamaa muistumaani Giorgio de Chiricon (1888–1978) metafyysisten maisemien melankolisuudesta – sillä melankolinen Laine selvästikin toisinaan on. Ja voi katsojallekin tulla väliin varsin formaalinen olo: menen taas lähemmäksi nähdäkseni sen, miten eri tavoin sivellintä on käytetty pukujen juhlavassa draperiassa, soitinten kaltaisten esineiden selkeämmissä muodoissa ja taustan kerroksellisuuden paljastavassa syvyyden vaimeassa mutta samalla emotionaalisesti tehokkaassa illuusiossa. Hetken luulen katsovani Lainetta kuten Laine katsoo Zurbaránia ja muistan samalla erään kuvanveistäjäystäväni toteamuksen: ”Laineella on yksi Suomen nykytaiteen hienoimmista siveltimenjäljistä.”
Olen huomannut, että paljon nähtyään kiinnostus kokonaisvaikutelmaan korostuu ja sitä unohtaa usein tarkastella maalausta erikseen teknisenä suorituksena – suoritus välittyy lähinnä vain mahdollisesti havaittavana virheenä. Nyt huomaan pitkästä aikaa, etteivät kokonaistunnelman aistiminen ja pinnan tarkempi tarkastelu ole ristiriidassa. Katsomiskokemuskin voi muodostua synteesiksi. Laineen innoittamana päädyn runoon, joka on formaalisilta ulottuvuuksiltaan kuin haikun kaltaisen runon ja baroco-muotoisen syllogismin synteesi:

kaikki mikä antaa tietoa on historiallista, 
jotkut väriyhdistelmät eivät ole historiallisia, 
jotkut väriyhdistelmät eivät anna tietoa
↧

Onnea itselleni

April 11, 2016, 12:03 am
$
0
0
Huomasin, että blogini täytti eilen kuusi vuotta. Tilastoa: 1661 postausta, 1341 kommenttia, hillottuna 755 muualla julkaistua juttua, 1030 näyttelykäyntiä raportoituna, 2124 taiteilijaa jollain viisiin kommentoituna, 874 421 latausta, päivittäinen keskiarvo 404.
Ahkera olo, paitsi niiltä osin, etten ole liki vuoteen jaksanut kunnolla raportoida näyttelykäyntejä, mistä pyydän anteeksi. Töitä on ollut vähän liikaa, mutta nyt hieman hellittää, kun sain viime viikolla pari isompaa kirjaprojektia kasaan. Yritän parantaa tapojani. Kiitos kannustuksesta.

Tässä taiteellinen näkemykseni Teemus Saukkosen (s. 1954) tuoreemmasta tuotannosta. Vierailin työhuoneella 31.3. Ihan muuten vain.

 Pirkko Nukari (s. 1943) veistoksensa kanssa. Joitain veistoksia on luontevinta pitää käsissä. Sitä paitsi Pirkko itse on sitä mieltä, että pronssia voi ja pitää kosketella – hiki on hyvä patinointiaine. Pirkosta kirjoittamani kirja on paraikaa hyvissä käsissä taitossa– Timo Setälällä (s. 1958). Ilmestyy kesäksi.

On tää aika hauskaa duunia, vaikka joskus väsyttääkin.
↧

Julkaistua 756 & Näyttelykuvia 1031: Vilpitön arjen modernismi

April 12, 2016, 2:03 am
$
0
0
On jo yli viikko siitä, kun Galleria Ortonissa avattiin Pekka Nevalaisen (s. 1951) näyttely (4.–29.4.), joka on muuten tavattoman hieno. Deadlinesuma on ollut hirveä, joten vasta tänään sain tehtyä taiteilijaesittelyn gallerian sivuille:

Vilpitön arjen modernismi

Siitä ei ole pitkä aika, kun opin uuden termin: ’metamodernismi’. On puhuttu myös ’uusvilpittömyydestä’. Kuvataiteilija Pekka Nevalaisen (s. 1951) tuoreempi tuotanto tuntuu asettuvan mielekkäästi näiden käsitteiden alle. Kyse on siitä, että postmodernin jatkuva ironinen asenne on kuollut tai ainakin hiipunut. Ja ehkä myös jalostunut uudelleen rakentavaan suuntaan, kuten Nevalaisen tapauksessa. Ironia ei ole hävinnyt kokonaan vaan pikemminkin tullut lempeämmäksi ja sallivammaksi. Siinä missä postmodernin ironia purki merkityksiä, tuhosi ja leikitteli usein pinnallisen tuntuisesti, metamodernismiin tuntuu kuuluvan tietty vilpittömyys, joka antaa tilaa myös nostalgialle ja romanttisuudelle sekä aidolle kiinnostukselle. 

Huonekalujen vuoropuhelua ripustuksessa.

Olen huomannut tämän asenteen jo vuosia nuorempien taiteilijoiden keskuudessa. Aikaisempi jännite kentän hallinnasta tuotti usein vihamielisiä purkauksia modernismia kohtaan, mutta olen huomannut, että nykyään nuori taiteilija saattaa olla vilpittömän kiinnostunut vanhemman polven pyrkimyksistä. 
Nevalainen on kokenut ja kaiken nähnyt konkari, joka on ollut suomalaisen taidemaailman etujoukoissa, avantagardessa, monella rintamalla – muun muassa legendaarisissa ryhmissä Record Singers ja Ö-ryhmä – joten onkin melko häkellyttävää, että juuri hänen uusimmat teoksensa tuntuvat asettuvan luontevasti metamodernismin sateenvarjon alle. 

Raskaiden pöytälevyjen ripustaminen oli yhtä Iwo Jimaa. 

Nevalainen on avoimen nostalginen suhteessaan moderniin – hän huomauttaakin viettäneensä lapsuutensa Tapiolassa, suomalaisen modernismin Mekassa. Hän tuo esiin myös tietynlaisen tyylillisen valumisteorian. Valumisteoriassa kyse on siitä, että mitä enemmän rikkaiden omaisuus karttuu, sen enemmän siitä valuu yli myös köyhempien nautittavaksi. Näinhän on käynyt coolille pohjoismaiselle modernismille, joka sosiaalisena pääomana on keskiluokkaistunut vaikuttaen miltei kaikkeen arkiseen elämäämme: Aalto-maljakoiden trivialisoitumisena, suosittuina kangaskuoseina ja vaikkapa Askon huonekaluina. 

Kohtaamisetkin luovat ehkä merkityksiä: Galerie Artekin iki-ihana galleristi Ann-Mari Arhippainen ja gallerian vanha taiteilija Nevalainen avajaisissa nurkkaan ahdistettuna.

Huonekalut päätyvät lopulta siirtolavalle, ja silloin iskee Nevalainen, joka palauttaa jätteen taideteoksena jälleen ravintoketjun huipulle: gallerian seinälle modernistiseksi maalaukseksi muunneltuna. Pienenä piikkinä mukana saattaa olla ripaus ornamenttia, jota moderni ei tahtonut sietää. Taustalla voi aistia myös ekologiaa sekä työn vaivattomuutta: jätteeksi muuttuneen huonekalutason valmis muoto antaa omat kiinnostavat reunaehtonsa maalaukselle. Sattuma ja luovuus käyvät vuoropuhelua.
Nevalaisen työssä on toki mukana aimo annos ironiaa: 90 % hänen omien sanojensa mukaan. Mutta hän lisää välittömästi, että mukana on myös 90 % vakavuutta.

Metatasoja kertyi avajaissa: Maija Saksman (s. 1971) laulaa maalaukselle (Liina) ja Seppo Renvall (s. 1961) kuvaa.

Taso, öljy levylle, 2016.
↧
↧

Julkaistua 757: Taidetta testaamaan

April 17, 2016, 1:35 am
$
0
0
Torstaina tuli ulos Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini: 

Taidetta testaamaan

Suomen Kulttuurirahasto on käynnistänyt kiinnostavan hankeen. Taidetestaajat kokoaa Suomen kahdeksasluokkalaiset taiteen äärelle. 180 000 nuorta pääsee kokemaan taide-elämyksiä niin, että kyse ei ole ainoastaan vierailusta näyttelyssä, konsertissa tai teatterissa. Tapahtumat taustoitetaan ja nuoret antavat palautetta, joka julkaistaan hankkeen nettisivuilla. Näin tiedotteessa: ”Tavoitteena on saada suomalaiset nuoret kokemaan taidetta, myös sellaista johon moni ei muuten saa kosketusta. Kaikille kulttuurin kokijoille taidetestaajien palaute tarjoaa tuoreen näkökulman vanhoihin klassikoihin ja taiteen ajankohtaisiin ilmiöihin.”
Tavoitteena on myös sitouttaa taide-elämyksiä tarjoavia tahoja mukaan siten, että kyse ole vain yksittäisestä tapahtumasta: ”Nuoret tulee tutustuttaa organisaation toimintaan esimerkiksi tarjoamalla mahdollisuuksia kulissien takaisiin käynteihin tai muilla vastaavilla tavoilla.” 
Jokaiselle 8. luokalle tarjotaan mahdollisuus kahteen valmiiksi sovittuun vierailuun. Toinen suuntautuu omaan maakuntaan tai lähialueelle, toinen Helsinkiin tai muualle Suomeen. Kulttuurirahasto maksaa matkat ja pääsymaksut. Ja se todella maksaa: ”Mikäli koululaisten sisäänpääsy kyseiseen taidelaitokseen on yleensä maksuton, tulee pyydetyn korvauksen perusteeksi osoittaa tavanomaisesta toiminnasta poikkeavia järjestelyitä.” 
Idea tuntuu ainakin etukäteen ajateltuna toimivalta. 
Yksi taide-elämän ongelmista on epäilemättä se, että esitykset tai taideteokset jäävät aivan liian usein irrallisiksi saarekkeiksi, joilla on liian vähän kytköksiä ihmisten arkeen. Tämä koskee myös aikuisia. Olen täysin vakuuttunut siitä, että esimerkiksi oopperassa käynti on monelle vain silloin tällöin suoritettava riitti, jossa oleellista on käynti siellä. Muistan myös ajan, jolloin Nykytaiteen museo Kiasma aloitti toimintansa. Miltei kaikki kuulemani satunnaiset keskustelut koskivat tuolloin sitä, että ”oletko jo käynyt siellä”. Itse taiteesta en kuullut juurikaan kommentteja. 
Kulissien takana käyminen on tärkeää monellakin tavalla. On tärkeää, että nuorille avataan niitä monimutkaisia prosesseja, joiden myötä taide syntyy. On hyvä näyttää se, miten taide on arkista työtä eikä pelkkää luovuuden juhlaa. Tiedän tämän kokemuksesta. Taidekriitikkona katson usein vain valmiita objekteja, joita joku on asettanut esille. Ammattitaitoni lisäämiseksi olen vuosien saatossa hakeutunut työhuoneille ja prosessin äärelle. Nykyään kun katson pronssiveistosta, ymmärrän sitä paljon paremmin, koska olen ollut työhuoneilla katsomassa muotin tekoa ja valimoilla todistamassa raakaa ja hikistä työtä. 

Maaliskuun 30. päivä kävin Ossi Somman (s. 1926) työhuoneella. 90-vuotias kuvanveistäjä on täydessä tikissä ja valaa pronsseja tulevaa näyttelyään varten. Siitä lisää parin viikon kuluttua.

Taide mielletään usein yleväksi ja hienoksi. Toisinaan elitistiseksi. Ihmisillä on edelleenkin tapana sanoa: ”Enhän minä taiteesta ymmärrä, mutta…” … ja sitten tulee se oma mielipide. On itse asiassa aika vastenmielistä, että omaa mielipidettä on pyydettävä anteeksi ja vähäteltävä. Ymmärrystäkin on sitä paitsi monenlaista. Sitä voi yrittää ymmärtää teoksen sanomaa mutta aivan yhtälailla sen syntyprosessin monenlaisia reunaehtoja. Syvempi henkilökohtainen kosketus ja kontekstin ymmärtäminen saattavat olla vallankumouksellisia kokemuksia. Vein takavuosina kaksi baarikaveriani kuvanveistäjän työhuoneelle katsomaan sitä, miten tämä teki savesta kolmimetristä ulkoveistosta, joka valettiin pronssiin. Molemmat kaverini ovat palanneet tuohon kokemukseen usein – vähän ylpeinäkin siitä, että he ovat päässeet todistamaan jotain, mikä ei kaikille ole mahdollista. Ammattimiehet – takiloija ja rappari – osasivat arvostaa toisen ammattimiehen työtä ja kädenjälkeä. Valmista veistosta puistossa he tuskin olisivat edes huomanneet. Vaan nytpä tiedän, että he jos sattuvat olemaan siellä pohjoissuomalaisessa kaupungissa joskus, he menevät varta vasten katsomaan sitä. Ja taatusti he havahtuvat joskus omassa kaupungissaankin katsomaan julkista veistosta aivan uusin silmin, koska he tietävät jotain sellaisen synnystä.

Kertomani tarina oli tosi. Kysesssä oli Matti Peltokankaan (s. 1952) Urho Kekkosen muistomerkki, joka paljastettiin Raahessa 2008. Olimme ystävieni Hanskin ja Markun kanssa Lallukassa katsomassa prosessia, johon kuului muun muassa savimallin kastelu ruiskupullolla.

Silkan taiteen lisäksi nuorille on hyvä tarjota tällaisia kokemuksia. Se ei suinkaan vähennä taiteen elämyksellisyyttä. Taiteen arkistaminen ja demystifiointi eivät kykene tuhoamaan taiteen mysteeriä vaan saattavat yleisön voimakkaammin ja mielekkäämmin sen yhteyteen. Kun mietin kavereitani ja heidän puheitaan, tuntuu siltä, että ovat kokeneet olevansa osa luomisprosessia – hekin tunsivat selvästi ylpeyttä veistoksen synnystä. Siitä tuli heidän veistoksensa. Taiteessa on se hyvä puoli, että lukuisat ihmiset voivat tuntea saman yksittäisen teoksen omakseen – puhutaanhan kevyessä musiikissakin ”meidän biisistä” ja sitten pussataan. 
Kaiken taiteen voi ottaa omakseen suurin piirtein samalla tavalla. Arki ja juhla voivat kietoutua hedelmällisesti. Pieniä sysäyksiä kuitenkin tarvitaan.

 Peltokangas ja Kekkosen pienoismalli kipsissä.
↧

Julkaistua 758 & Katutaidetta 130: Kaduilta museoihin

April 21, 2016, 12:24 am
$
0
0
Viime viikolla ilmestyi Taide (2/16), jossa minulta oli juttu katutaiteen viimeaikaisesta salonkikelpoistumisesta. Haastattelin kolmea tekijää, EGSiä (s. 1974), Jani Tolinia (s. 1974) ja Jussi TwoSeveniä (s. 1983):
 
Kaduilta museoihin

Katutaide elää suuressa murroksessa. Siitä on tulossa salonkikelpoista museotaidetta, ja keräilijäkuntakin on herännyt. Kesyttääkö pääsy taiteen keskiöön katujen anarkian ja vapauden?
 
Katutaiteesta ja graffitista pohjautuva taide on esimerkiksi Yhdysvalloissa ollut gallerioiden kauppatavaraa jo 1980-luvulta lähtien. Keith Haringista (1958–1990) ja Jean-Michel Basquiatista (1960–1988) tuli takavuosien rocktähtien tavoin suuria nuorena kuolleita legendoja, kun taas brittiläinen Banksy tahkoaa koko ajan suurenevaa tiliä osaten hallinnoida yhtä tehokkaasti anonymiteettiään kuin markkinointiaankin.

Marginaalista voimaa

Suomessa kaikki on pienempää ja tulee viiveellä, mutta elämme parhaillaan aikaa, jolloin katutaiteeseen pohjautuva tekeminen on vakiintumassa osaksi taiteen kenttää. Osin se tuntuu olevan jo keskiössä – ollen ehkä ITE-taiteen jälkeen seuraava trendi, joka tuo marginaalista kaivattua voimaa. On syytä muistaa, että voimaa on aina haettu jostain muualta – oli kyse sitten ns. primitiivisestä taiteesta tai oman maan kansanomaisesta tekemisestä. Pariisilaisilla avantgardisteilla oli itseoppinut tullimiehensä Henri Rousseau (1844–1910), venäläisillä kollegoilla georgialainen kylttimaalari Niko Pirosmani (1862–1918). 

Jani Tolin, Peru, 2014.

Vantaan taidemuseo muutti tammikuussa 2016 nimensä Artsiksi ja ilmoitti erikoistuvansa graffitiin, katutaiteeseen ja performanssiin. Helsingin Suvilahdessa on itsekin graffititaustan omaava Umut Kiukaspitänyt katutaiteesta ponnistavaa Make Your Mark -galleriaa jo viisi vuotta. Lopullinen läpimurto tapahtui viimeistään helmikuussa 2016, kun kansainvälisesti tunnetuin graffitimaalarimme Egs piti siellä näyttelyn, jossa kävi ostoksilla peräti kolme museota: Artsin lisäksi Nykytaiteen museo Kiasma ja HAM. Egsiä ennen toinen vanhan koulun legenda Trama myi viime vuoden marraskuussa koko näyttelynsä, ostajina sekä museoita että keräilijöitä.

Egs, Washed Ashore, 2016. Artsin kokoelmat, kuva: Pekka Hannila.

Museoiden ja katutaiteen suhde on alkanut 2000-luvun alussa. Kiasma aloitti urbaaniin taiteeseen keskittyneen URB-festivaalin vuonna 2000, ja siihen on liittynyt useina vuosina graffitin maalausta. Porin taidemuseo järjesti suuren graffitinäyttelyn vuonna 2012. Vantaan taidemuseo näytti katutaidetta yhdessä kokoelmiensa muun taiteen kanssa vuonna 2014. 

Jani Tolin, Lepakko, 1996.

Graffitin historia Suomessa on melko lyhyt, hieman yli 30 vuotta. Kenttä on yksimielinen siitä, että kaikki alkoi vuonna 1984. Esimerkiksi graffitista ponnistava kuvataiteilija Jani Tolin muistelee sitä, kuinka hän näki Huopalahdessa legendaarisen SpinnerinHip Hop Don’t Stop -piissin samalla viikolla, kun breakdance- ja graffitiaiheinen elokuva Beat Street (1984) tuli Helsingin ensi-iltaansa syksyllä 1984. 
Olemme parhaillaan tilanteessa, jossa katutaiteen historiaa ryhdytään tutkailemaan taidehistorian kautta ja varmaan myös tarkentamaankin. Epäilemättä käy samoin kuin abstraktin taiteen synnyn kanssa: kuka oli ensimmäinen? Kandinsky, Kupka, Delaunay vaiko sittenkin af Klint? Entäs nyt myöhemmin, oliko se Spinner vai Joz vai Blitz? 

Jussi TwoSeven, Bubo Bubo, Pasila, 2016.

Samalla on kuitenkin syytä muistaa, että kyse oli lapsista tai nuorista, jotka eivät olleet taiteilijoita. 1970-luvun puolivälissä syntyneiden muodostamaan graffitin ”toiseen polveen” laskettava Tolin muistuttaa täyttäneensä alkuräjähdyksen aikoihin kymmenen vuotta: ”Kyllä meitä kiinnosti majojen rakenteleminen aivan yhtä paljon kuin graffitikin.” Osin kyse on tietenkin samasta asiasta: kaupunkitilan tekemisestä omaksi. 
Kun Tolin voitti Lepakossa graffitimaalauksen SM-tittelin vuonna 1990, hän oli vasta 15-vuotias koulupoika.

Graffiti ja taiteen rajat

Missä vaiheessa graffitista tulee taidetta? Kuka sen määrittelee? Tuleeko 10-vuotiaan Tolinin skissivihosta joskus kallis keräilyharvinaisuus? 
Professionaalisesti tarkastellen graffitista tai siihen pohjautuvasta tekemisestä tulee taidetta ainakin silloin, kun se alkaa elättää tekijäänsä. Näin on käynyt esimerkiksi Tolinille, joka saa niukan elantonsa julkisesta taiteesta ja graafisesta suunnittelusta. Näin on käynyt myös samaa ikäluokkaa edustavalle Egsille, joka Tolinin tavoin tekee graafista suunnittelua. Toisin on vuotta nuoremman Traman– klassikko jo hänkin – laita: hän on pitäytynyt vapaammassa menossa, vaikka onkin pitänyt gallerianäyttelyitä. Hän kantaa hartioillaan myös käräjätuomiota ja raskasta velkataakkaa, joka seurasi Helsingin ankarasta nollatoleranssista Stop töhryille -kampanjan vuosina 1998–2008. Kampanja vaikutti myös lamauttavasti koko alaan, ”skeneen” niin kuin on tapana sanoa. 

Jani Tolin, Graf Style Sign, 1993.

Nyt graffitista on tullut jälleen hyväksyttyä taidetta. Museomaailmassa yhteydet kadun ja instituutioiden välillä aloitti Kiasma, joka järjesti URB-festivaalien yhteydessä 2001–02 lailliset maalaamistapahtumat – tosin hekin joutuivat poliisin painostamaksi. Vantaan päätös muuttaa koko museon toiminta katutaiteeseen ja performanssiin keskittyväksi oli raju veto, mutta epäilemättä markkinarako oli olemassa, ja museon profiloituminen omalle alueelle oli välttämätöntä. HAMissakin on  tulossa parin vuoden kuluttua mittava katutaiteeseen pohjautuva näyttely, jonka tarkempi koostumus on vielä ratkaisematta. Museon johtaja Maija Tanninen-Mattila muistuttaa, että katutaide vastaa myös museon tehtävää aluetaidemuseona: näin se tallentaa alueen visuaalista kulttuuria. Toiminta tulee liittymään helsinkiläisen ja uusmaalaisen graffitin historiaan, ja esimerkiksi Egs on lahjoittanut arkistonsa jo museolle. Lisäksi Kampin metroaseman laseilla eristetty iso tila on annettu näyttelyä odotellessa Kiukaksen kuratoimaksi graffititilaksi. Egs ehti jo esiintyä siinä. 

Egs, Macao, 2014.

Kiukaksesta on siis muutamassa vuodessa kehittynyt melkoinen portinvartija muotoutuvalle kentälle. Tämän hän tiedostaa itsekin, mutta huomauttaa samalla, että vaikka hän onkin graffitin suhteen melkoisen newyorkilaishenkinen puritaani, on gallerian pitäminen ollut samalla voimakasta ”siedätyshoitoa” ja on opettanut ymmärtämään monenlaista tekemistä.

Katutaiteen kenttä syntyy
 
Graffititaiteen perinne nojaa vapauteen ja anarkiaan, mutta kentällä käytävä liikehdintä tiivistyy ja muotoutuu taidemaailman tullessa mukaan. Osa graffititaiteilijoista pysyttelee varmaankin tietoisena valintana taidemaailman ulkopuolella – aina tulee epäilemättä olemaan niitä, joille ainoa oikea graffiti on varastetuilla maaleilla maalattu juna tai metrovaunu. 

Jussi TwoSeven.

Ratkaisumallit ovat yksilöllisiä. Tolin maalaa nykyään laillista ja tekee isoja tilaan istuvia teoksia. Hän mieltää itsensä kuvataiteilijaksi, mikä onkin luontevaa: onhan hänen isänsä Kimmo Tolin myös kuvataiteilija. Tolinin tausta on siis sekä kadulla että taidehistoriassa. Hän muistelee huvittuneena sitä, kun kouluaikana luuli roiskemaalauksia tehtyään keksineensä uuden tyylin ja tekevänsä itsensä sillä kuuluisaksi. Kotona isä näytti VHS:ltä, mitä Jackson Pollock(1912–1956) oli aikoinaan tehnyt. 

Egs, Helsinki, 1994.

Egs elää kaksoiselämää: hän säilyttänyt anonymiteettinsä, ja kiertää ympäri maailmaa maalaamassa –  kohteenaan vaikkapa Tirana tai Ulan Bator. Hänelle maalaaminen on kokonaistaideteos ja päättymätön projekti, yhtä aikaa seikkailu ja tutkimusretki: hän mieltää itsenä kuin graffitin antropologiksi. Toisaalta hänellä on erillinen taiteilijaura, joka on johtanut tussiteosten ja viimeisimmässä näyttelyssä jopa lasiveistosten tekemiseen. 
 
Jussi TwoSeven, Roar, Espoo.

Haastattelin myös yhtä nuoremman polven maalaria, Jussi TwoSeveniä. Hänen taustana on graffitissa, mutta nykyään hän ei miellä itseään graffititaiteilijaksi vaan kuvataiteilijaksi. Raja kulkee laillisen ja laittoman välillä. Lisämääreenä hän suostuisi käyttämään ilmaisua ’urbaani kuvataide’. Näyttelyiden lisäksi tavoitteena on nimenomaan maalata isoa seinämaalausta katukuvaan. Hän on Taidemaalariliiton jäsen ja on juuri valmistelemassa toista yksityisnäyttelyään Galleria Heinoon. Silti hänen taustansa on silkassa graffitissa: ”En minä ennen 20 ikävuotta ollut käynyt yhdessäkään taidenäyttelyssä.”

Huorat, taiteilijat ja tavallinen kansa syrjemmälle?
 
Graffitin merkitys maailmalla on melko iso. Helsingin Sanomien artikkelissa (16.3.2016) koko Syyrian sodan syttyminen aloitetaan Daraasta, missä joukko katutaiteilijoita aloitti Bashar al-Assadin vastaisen kampanjan, joka eskaloitui sodan aloittaneisiin väkivaltaisuuksiin. Sodan varsinaiset syyt ovat tietysti kompleksisemmat, mutta jotain katutaiteen voimasta tapahtumat kuitenkin kertovat. Samaa arabikevään katutaiteen voimaa saimme tutkailla Back to (the) Square 1 -näyttelyssä Forum Boxissa keväällä 2014. 

Jani Tolin, East 91 Street & 1. Avenue.

Graffitissa on myös kyse kaupunkitilan luonteesta ja siitä, kenelle se kuuluu. Mainosten ylivallasta on puhuttu jo loputtomasti, mutta asiaa voi tarkastella myös muista näkökulmista. Osa niistä liittyy graffitin sulautumisesta elitistiseen taidemaailmaan ja esimerkiksi gentrifikaatioon. Tuore esimerkki on bolognalainen graffitin klassikko Blu, joka alkoi tuhota julkisia ja osin 20 vuotta rauhassa säilyneitä isoja töitään vastalauseena taidemaailman kolonialistiselle asenteelle. Syynä oli se, että Palazzo Pepolissa avattiin maaliskuussa katutaidenäyttely Street Art: Banksy & Co, johon oli ripustettu myös taiteilijoilta lupaa kysymättä kaduilta siirrettyjä maalauksia. Näyttelyn kuratoi yksi kaupungin rikkaimmista ja vaikutusvaltaisimmista taiteenharrastajista, Fabio Roversi Monaco, sekä Bolognan kuvataideakatemian että Banca Imin hallituksen puheenjohtaja (Hyperallegic16.3.2016). 
Kaksi vuotta sitten Blu ja saksalainen taiteilija Lutz Henke peittivät maalaamalla Berliinin Kreuzbergissä ikonisen ryhmätyönä tehdyn muraalin vastalauseena gentrifikaatiolle. Maaliskuussa uutisoitiin, että Berliiniin avataan graffitimuseo vuonna 2017. Bülowstrasselle avattavan museon paikalle on seiniin tilattu 12 muraalin kokonaisuus museota odotellessa. Juuri Bülowstrasselta alkavat Schönebergin huorakorttelit, joten gentrifikaatio – käännettäköön se ”herraskaistumiseksi” – on väistämätön: boheemit ja taiteilijat sekä vähävarainen kansa joutuvat muuttamaan pois vuokrien noustessa. 
Jani Tolin ei ehkä ollut aivan väärässä todetessaan, että graffiti on ”viimeisen sadan vuoden merkittävin taidemuoto”. ”Se on ihmisiltä ihmisille syntynyt” ja on sellaisena ollut instituutioista vapaa. Saman totesi myös epäröimättä Jussi TwoSeven: ”Mikä muu taidemuoto olisi yhtä laajalle levinnyt?” 
Mutta miten käy graffitin nyt instituutioiden puristuksessa? Kaikki haastattelemani jakoivat saman huolen siitä, että säilyykö muutosten myötä laatu ja lisääntyvätkö ymmärrys ja tieto. Mukana heidän mielestään pitäisi olla toimijoita, joilla on tietoa ja joilla sydän on mukana graffitin 30-vuotisessa historiassa. 
Jonkinlaista valtataistelua on taatusti luvassa – jo pelkästään määrittelyvallan käytössä. Tässä suhteessa katutaide ei tue muodostamaan taidemaailmassa minkäänlaista poikkeusta.

Egs, Tirana, 2014.
↧

Julkaistua 759 & Luettua 138 & 139 & 140: Taidevallankumousta odotellessa

April 22, 2016, 1:30 am
$
0
0
Viime viikolla ilmestyneessä Taiteessa (2/16) oli esittelyni kolmesta taidepoliittisesta kirjasta. Vähän suppeaksihan tuo jäi, kun ei tila oikein kolmelle kirjalle riittänyt. Jäi kritiikkipuoli hieman vähiin:

Taidevallankumousta odotellessa


– Jussi Koitela (toim.): Suomen taidepoliittinen käsikirja. Baltic Circle / Checkpoint Helsinki 2015.
– Erik Krikortz, Airi Triisberg & Minna Henriksson (toim.): Art Workers. Material Conditions and Labour Struggles in Contemporary Art Practice. Nordic-Baltic Art Workers’ Network for Fair Play 2015. 
– Terike Haapoja, Minna Henriksson & Jussi Koitela (toim.): Taidetta ja politiikkaa tekemässä. Omakustanne 2015. 

Eduskuntavaalit 2015 herätti melkoista vilskettä taidemaailmassakin. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa puolueet pysyttäytyivät kulttuurin ja taiteen suhteen normaaleissa puppusanageneraattoreissaan – ottamatta lukuun perussuomalaisia, jotka vaativat pelkästään kansallisen taiteen tukemista ja tuen viemistä ”postmodernilta tekotaiteelta”. Puolueet eivät 2015 vaalien alla tehneet erityisiä taidepoliittisia avauksia, mutta itse taiteen kenttä aktivoitui ja yritti haastaa poliitikkoja. 
Yksi näyttävimmistä tapahtumista oli Baltic Circlen ja Checkpoint Helsingin yhdessä järjestämä Taidepoliittinen huipputapahtuma. Marraskuun 10. päivänä 2014 järjestettiin performatiivisin elementein höystetty koottu huippukokous, johon saatiin myös näyttävästi poliitikkoja mukaan. Yle ja Nuoren Voiman Liitto tekivät yhteistyössä paljon näkyvyyttä saanutta Kulttuurin välikysymystä, jossa politiikkaa ja taidetta nivoutettiin toisiinsa monin tavoin – myös taiteellisin keinoin eikä pelkästään keskustellen. 
Samaan aikaan taiteilijat ovat heränneet aivan uudella tavalla peräämään oikeuksiaan ja pohtimaan suhteitaan instituutioihin. Ilmaisen työn tekemiseen ollaan kyllästytty, ja monenlaiset liikehdinnät ovat muuttamassa kentän rakenteita. Taiteilijat ovat selvästi ottamassa asioita voimakkaammin haltuunsa – kuten esimerkiksi Checkpoint Helsinki on osoittanut. Myös erilaiset osuuskuntapohjaiset toimintamuodot ovat kokeneet uuden tulemisen. Uusia ei-kaupallisia gallerioita perustetaan koko ajan. Mutta onko tämä ratkaisu markkinoiden ja yrittäjyyden kanssa toimimiseen? Voi jopa kysyä sitä, onko taide edelleenkin vain marginalisoitumassa ja ghettoutumassa. 
Odotukset ovat kuitenkin olleet korkealla. Mutta tapahtuuko mitään? Hallituksen ja eduskunnan nopeat markkinafundamentalismin huumassa tehdyt ratkaisut muuttivat joulukuun 2015 aikana kuin huomaamatta prekariaatin – mukaan lukien taiteilijat – yrittäjiksi. Päätösten seuraamuksia yritetään selvitellä epätoivon vimmalla, ja kentän valtasi hämmennys. Opetus- ja kulttuuriministeriö, joka vaivihkaa – itse asiassa kuin häpeillen – unohti aiemmat kunnianhimoiset kulttuurivientiajatuksensa ja hieman kärjistäen siirsi taiteen vientituotteesta hyvinvointipalveluksi. Noin vain. 
Huippukokous taisi jäädä vain ohimeneväksi performanssiksi, ja sellaisena sen tuottama Suomen taidepoliittinen käsikirjakinasian näkee: ”Alkusanoissa huippukokous määriteltiin taidepoliittiseksi performanssiksi ja poliittiseksi taide-esitykseksi. Siis esitykseksi, jonka aiheena, muotona sekä päämääränä on taidepolitiikka.” 
Mutta syntyi tapahtumasta kuitenkin kirja, ja on esimerkiksi hauska lukea paikalle saapuneiden poliitikkojen mielipiteitä kommentteineen. Sitä paitsi nyt on tarjolla myös jotain konkreettisempaa kuin vuoden 2011 vaaleista. Poliitikkojen henkilökohtaiset puheet on ikuistettu – myös se, miten kaukana heidän ajatuksensa ovat taiteen arjesta. Näin esimerkiksi Sauli Ahvenjärven jälkijättöisyys (kd.): ”Peliteollisuus on yks loistava esimerkki siitä, miten voidaan täältä Pohjolan perukoilta päästä maailman laajoille markkinoille, ja sama pätee kulttuuriin, taiteeseen noin yleensä.” 
Kirja on taustoitettu Cuporen tutkijan Olli Jakosen tasapainoisella katsauksella kulttuuri- ja taidepolitiikkamme kehityskuluista kansallisen projektin palveluksesta nykyiseen innovaatiojargoniin. Poliitikkojen puheenvuorot on julkaistu translitteroituina, ja niitä kommentoi kolme kirjoittajaa: Eeva Kemppi ja Pauli Rautiainen ja Kimmo Jylhämö. Lisäksi mukana on kaksi taiteilijan näkökulmaa: Freja Bäckman ja Hannaleena Hauru. Kirjan päättää Hanna Ojamonja Timo Kontion’Taide- ja kulttuuripoliittinen utopia’, jossa esitellään neljä erilaista tulevaisuuden skenaarioita ja jossa tylysti todetaan: ”Jos oletuksena on se, että nykymeno jatkuu, tulevaisuus ei ole erityisen valoisa.” 
Jotain täytyisi siis tehdä. Tähän huutoon vastaa osaltaan Art Workers, jonka myötä suomalaisten taiteilijoiden taistelu elannostaan liitettään myös kansainvälisempään kontekstiin. Emme ole yksi huolinemme. 
Moni taiteilija on innostunut Ruotsin MU-sopimuksesta, joka velvoittaa julkista tukea saavat laitokset maksamaan taiteilijoille korvausta näyttelyistä. Tätä meilläkin nyt ajetaan, mutta pelastajaksi siitä ei ole. Tätä analysoi Erik Krikortz ja varoittaa liiasta optimismista antaen käytännön esimerkkejä siitä, miten MU on myös epäonnistunut – muun muassa kunnon sanktioiden puuttuessa. Eikä sovi unohtaa sitä, että iso osa taiteilijakunnasta ei tule juurikaan MU-rahaa saamaan – jos ei kutsuja museonäyttelyihin tule. 
Erityisongelmien esiin tuomisen lisäksi kirjan painavaa antia ovat kysymykset taidetyöläisten järjestäytymisestä. Voiko ammattiyhdistysmalli tarjota prekariaatille mitään apua, ja ovatko taidetyöläisten ongelmat yhdistettävissä muun prekariaatin ongelmiin? Kenen kanssa olisi syytä liittoutua ja miksi? 
Onhan meillä tietysti Suomen Taiteilijaseura jäsenjärjestöineen, mutta olen aistivinani, ettei niiden toiminta tunnu aina tavoittavan kentän ongelmia. Syytä tähän en osaa tarkasti osoittaa, mutta osa ongelmasta lienee se, että järjestöissä on tapana kuunnella liian ”herkällä korvalla” – niin kuin poliitikoilla on tapana sanoa – kulttuuripolitiikasta vastaavia viranomaisia. Varsinainen taistelu taitaa syttyä enemmän ruohonjuuritasolla. 
Tätä taisteluhenkeä osoittaa myös toinen kirja, jonka tekemisessä muun muassa Minna Henriksson on ollut aktiivinen – mukana on myös Baltic Circlen ja Checkpoint Helsingin aktiiveja. Taidepolitiikkaa tekemässä on pamfletinomainen kirjanen, jossa on sekä esseitä että keskusteluita ajankohtaisista taidepoliittisista aiheista. Kirja on täynnä pieniä ajatuksellisia helmiä ja hyviä kysymyksiä, mutta toimitustyö on ollut löysää, ja tiivistäminen olisi tehnyt hyvää. 
Olen viime aikoina lukenut Hannah Arendtia, ja esimerkiksi Antti Majavan jotkut samasta lähteestä ponnistavat ajatukset saivat pysähtymään: ”Tarvitaan vaon havahtuminen siihen, että keskeisillä vallankäyttäjillä tai etuoikeutetuilla ihmisryhmillä ei olekaan valtaa tai auktoriteettia suhteessa markkinavoimiin eikä kykyä hoitaa järjestelmän koossa pitämisen kannalta oleellisia tehtäviä, joihin kansa uskoo heidän etuoikeuksiensa pohjaavan”. Tämän havahtumisen äärellä olemme toivottavasti juuri nyt. 
Sanalla ’kulttuurivallankumous’ on historiallisista syistä huono kaiku, mutta ehkä nyt on sen aika. Ehkä nämä kolme kirjaa pohjustavat sitä.
↧
Search

Julkaistua 760 & Näyttelykuvia 1032: Kuvanveiston intohimoinen uudistaja

April 22, 2016, 5:37 am
$
0
0
Eilisessä Kirkko & Kaupungissa (14/16) ilmestyi juttuni Ateneumin taidemuseon näyttelystä Auguste Rodin (5.2.–8.5.). Alkuperäinen otsikkoni oli 'Intohimoa, vaistoa ja halua', mutta printtiin se muuttui muotoon 'Kuvanveiston intohimoinen uudistaja' ja netissä se oli 'Kuvanveiston mestarin eroottisia töitä pidettiin uskaliaina'. Keksi nyt tässä sitten otsikoita. Tässä kummiskin juttu:

Kuvanveiston intohimoinen uudistaja

Ateneumin taidemuseossa esiteltiin ranskalaisen kuvanveistäjä Auguste Rodinin (1840–1917) tuotantoa kattavammin viimeksi vuonna 1965. On siis jo aika, sillä useammatkin sukupolvet ansaitsisivat Rodininsa luonnossa. Uskallan nimittäin väittää, että yksikään kuvanveistäjä ei ole jättänyt 1900-luvun kuvanveistoon niin suurta jälkeä kuin juuri Rodin – ja tämä näkyy suomalaisessakin veistotaiteessa monin tavoin. 

Auguste Rodin: Suudelma (1882–1898) Musee Rodin. Kuva: Christian Baraja.

Rodin on sekä linkki veistotaiteen menneisyyteen että monien uusien lähestymistapojen pioneeri. Renessanssin mestari Michelangelo(1475–1564) oli hänelle aikoinaan tärkeä, mutta vastaavasti Rodinin vaikutus myöhempiin polviin on mittaamaton. Ilman Rodinin ikonista Ajattelijaa (1881–82) emme varmaankaan voisi katsoa läheskään samanlaista tulkintaa Aleksis KivestäHelsingin Rautatientorilla kuin nyt voimme. Wäinö Aaltonen (1894–1966) tunsi Rodininsa, ja hänen Aleksis Kivensä (1939) asettuu näin maailmankirjallisuuden seuraan – Rodinin ajatuksellisina malleina toimivat nimittäin Dante, Hugo ja Baudelaire, kolme runoilijaa joita Rodin luki jatkuvasti. Tämä Ateneumin näyttelyssäkin on nyt osoitettu ovelasti sijoittamalla Ajattelija kolmannen kerroksen ikkunaa vasten niin, että katsoja voi helposti siirtää katseensa torille ja miettiä kuvanveiston perusasioita.

Wäinö Aaltonen (1894–1966), Aleksis Kivi, 1939. Kuva: Heikki Kastemaa.

Mainittakoon nyt vielä painokkaasti, että mistään kopioinnista ei tässä tapauksessa ole kyse. Kyse on pikemminkin siitä, että Rodin antoi tilaa ihmisruumiin ilmaisullisille ulottuvuuksille ja veistotaiteen mahdollisuuksiin siinä, missä aikaisempi kuvanveisto oli paneutunut pikemminkin mahtipontisuudessaan erilaisiin vallan attribuutteihin – esimerkiksi hallitsija hevosen selässä – ja usein varsin jäykkään esittävyyteen. Tämän Aaltonenkin häneltä oppi. 

Auguste Rodin: Ajattelija, suuri versio (1903), Sveriges Nationalmuseum.
Kuva: Linn Ahlgren.

Rodinin varsinainen teema oli lopulta ehkä itse veistotaide. Ja myös se mitä kaikkea yleistä voi veistoksellisesti ilmaista pelkän näköisyyden lisäksi: intohimoa, vaistoa, halua, tuskaa, rakkautta… 
Siitä että aiheena oli itse veistäminen todisteena on muun muassa se, miten viimeistelty ja täydellinen jälki – kuten Michelangelon Davidissa (1501–04) ja täydellisessä ihmisruumiissa – ei ollut selvästikään hänen tavoitteensa. Rodin oli ensimmäisiä kuvanveistäjiä, joka antoi myös sattumalle ja itse työprosessille oman merkityksensä. Hänen teoksissaan saattaa näkyä saumoja, valujälkiä ja epäonnistumisia, joita hän osasi käyttää hyväkseen sekä liittää osaksi teoksen sanomaa ja sisältöä. Elämäkin on toisinaan rujoa ja katkonaista. Tätä samaa on 1900-luvun kuvanveisto tehnyt loputtomasti.
Rodinin valitsema tie ei ollut helppo. Vaikka hän onkin nykyään poikkeuksetta kaikkien tunnistama mestari, ei hän esimerkiksi kolmella yrittämällä päässyt sisään Ranskan taideakatemian kuvanveistoluokalle vaan toimi pitkään kuvanveistäjien apulaisena ja koristeveistäjänä. Hänen eroottisia veistoksiaan pidettiin myöhemmin liian uskaliaina. Ehkä kukaan ei aiemmin ollut saanut vartaloita puhumaan niin voimakkaasti. 
Onneksi Rodin kesti vastoinkäymisensä. Ilman Ajattelijaa, Suudelmaa (n. 1882) ja Danaidia (1889) käsityksemme veistoksen ja vartalon voimasta olisi tarvinnut lukuisia ylimääräisiä kehitysvaiheita.
 
***

Hilda Flodin: Ajattelija (1900), Antellin kokoelma, Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen. 

3200 merkkiä on useimmiten turhauttavan lyhyt. Niin nytkin. Olisi pitänyt kirjoittaa vielä näyttelyssä mukana olleista suomalaisista Rodinin oppilaista: Hilda Flodinista (1877–1958) ja Sigrid af Forsellesista (1860–1935). Flodin on kiinnostava tapaus ja tuore edelleenkin, mutta olisin harmitellut sitä, miten vähän Rodinin vaikutus af Forsellesissa näkyi – ei juurikaan lihaa ja intohimoa. Lähinnä kuivakkaa taidehistoriallisuutta.

Sigrid af Forselles: Nuoruus (1880-luku). Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Aaltonen.

Ennen kaikkea olisin halunnut jatkaa teemasta 'Rodinin vaikutus suomalaiseen kuvanveistoon. Luettelossa ollut Liisa Lindgrenin artikkeli jätti tässä suhteessa vähän toivomisen varaa.
Olisin halunnut nostaa jutussani esiin myös Matti Hauptin (1912–1999), jonka veistos Kohottava voima (1962) Helsingin Telakanpuistikossa...

 Kuva: Heikki Kastemaa.

... on silkkaa Rodinia:

Auguste Rodin: Varjo (1880–1964) Ateneumin taidemuseo. Kuva: Kansallisgalleria / Kirsi Halkola.

Kun Helsingin Sanomien kriitikko Olli Valkonen nosti esiin sen miten Haupt on plaginoinut Rodinia, sai hän kenkää lehdestä. Eljas Erkko kuulemma kuului samaan rappariloosiin Hauptin kanssa. Suomen arvostelijain liitto nosti mekkalan, ja Hesari pantiin kuvataidekritiikkiboikottiin yli vuodeksi. Tästä aiheesta voisi joku nuorempi koota faktat, tehdä vähän haastattelutyötä ja hauskan artikkelin vaikka Kritiikin Uutisiin. Vihjettä saa levittää.
↧
↧

Julkaistua 761 & Virossa 173: Elokuva, maisema ja seikkailu

April 22, 2016, 7:08 am
$
0
0
Filmihullu (2/16) pyysi minua vieraskynäkseen, mikä ilahdutti suunnattomasti. Sain vapaat kädet, ja tällainen vanheneva, romanttinen sekä sentimentaalinen mies minusta paljastui. Tässä vähän useammalla kuvalla, kun niitä nyt kerran on (jutussa oli tuo yleismaisema otsikon taustakuvana):

Elokuva, maisema ja seikkailu

Olen syntyjäni modernisti. Molemmat vanhempani ovat modernistisia kuvataiteilijoita, ja he ovat käyttäneet minua näyttelyissä koko lapsuuteni. Yliopistossa opiskelin muun muassa estetiikkaa, ja maalla kasvaneena jouduin käymään Elokuva-arkiston näytöksissä varsin ahkerasti saadakseni kaupungissa kasvaneiden opiskelutovereitteni sivistystason kiinni. Näin kaikki Jean-Luc Godardin elokuvat yhteen syssyyn, kolme parhaina päivinä – samoin kävi Luis Buñuelin (1900–1983).
Yksi estetiikan approbaturtentin vaikuttavimmista oppikirjoista oli Marcel MartininElokuvan kieli(1962, suom. 1971). Sen myötä minusta tuli vieläkin formalistisempi. Elokuvanautintoni meni pilalle pitkäksi aikaa: tutkailin mielessäni kamera-ajoja ja leikkauksen rytmiä – laskin jopa otosten pituuksia miettien niiden rytmitystä. Meni itse asiassa vuosia, ennen kuin opin näkemään osilta kokonaisuuden ja opin myös nauttimaan kokemastani ilman erillistä analyysia. 
Modernisti olin ainakin siinä suhteessa, että teoksia piti tarkastella omalakisesti omana maailmanaan – ollen sekoittamatta niitä juurikaan muuhun maailmaan tai edes muihin taiteenlajeihin. Olen sitä sukupolvea, jolle yksi typerimmistä pilkkaa aiheuttavista kommenteista on ollut: ”Kirja oli parempi kuin elokuva.” Itse asiassa katsottuani ensimmäistä kertaa Andrei Tarkovskin (1932–1986) Stalkerin(1979) en edes tiennyt, että se perustui romaaniin, veljesten Arkadi Strugatski (1925–1991) ja Boris Strugatski (1933–2012) tieteisromaaniin Stalker – huviretki tienpientarelle (1972, suom. 1982). En tiennyt myöskään, että se oli kuvattu Virossa: Tallinnassa ja Tallinnan lähistöllä sijaitsevan Jägala-joen vesivoimalan alueella. Ei minua edes kiinnostanut olla tietoinen tällaisista ”ulkotaiteellisista” ja esteettisen lopputuloksen kannalta irrelevanteista yksityiskohdista. Stalkerista tuli kuitenkin yksi lempielokuvistani, ja onnistuin onneksi näkemään sen myöhemminkin ilman analyyttisyyden rasitteita. Se tuntui vieläkin hienommalta elokuvalta, kun sai vain heittäytyä mukaan tunnelmaan. 
Elämä vei mukanaan, ja osa harrastuksista jäi huonolle hoidolle. Vanheneva mies laiskistui ja kävi elokuvissa yhä harvemmin. Koska kuvataiteesta oli tullut sekä harrastus että ammatti, vei se melkein kaiken ajan, jota taiteelle oli tarjolla. 
2000-luvun alussa aloin käydä säännöllisesti Virossa – ensin kuin pakomatkalla Suomesta ja stressistä, sitten pikkuhiljaa virolaiseen kulttuuriin ja myös maisemaan rakastuen. 
Luin sattumalta jostain, että Stalker on kuvattu Virossa. Tallinnan keskustan kuvauspaikat löytyivät helposti, ja otin ties kuinka monta kertaa valokuvan satamaa lähellä olevan Tallinnan energialaitoksen savupiipusta, johon on jäänyt kuvauksista maalattu iso UN, Vyöhykkeen raja. Nyt se on jo saanut muistokyltinkin viereensä. 


Vietin joulun ja vuodenvaihteen 2014 Tallinnassa. Matkalukemiseksi oli tullut mukaan kirpputorilta vahingossa löytämäni Strugatskien Stalker ja Peter von Baghin(1943–2014) Muisteja (2014). Katsoin tietokoneeltani Stalkerin uudestaan – vaikka tiedän, että niin sitä ei saisi katsoa. 


Seuraavana aamuna hyppäsin vanhaan autooni, jonka olen hankkinut lähinnä virolaiseksi seikkailuautokseni, ja ajoin Jägala-joelle vähän yli 20 kilometrin päässä Tallinnasta. Olin selvittänyt Stalkerinkuvauspaikat tarkemmin. Kohteena on vanha vesivoimala, jonne matkaajat elokuvassa päätyvät. En löytänyt sinne tietä. Oli kuitenkin kiehtovaa tuijotella alueen peltoja pusikoita ja kuvitella löytävänsä niistä tuttuja paikkoja. Oli myös hauska käydä katsomassa Jägalan putousta (Jägala juga), yhtä Viron hienoimmista putouksista – istuskella sen partaalla miettien sitä lukemaansa tietoa, että Tarkovski ei ollut siitä lainkaan kiinnostunut, eikä se elokuvassa myöskään näy. Tämäkin tuntui yhtäkkiä merkitykselliseltä. Miksihän Tarkovski ei pitänyt putouksesta? Mikä oli hänen maisemallinen ajattelunsa suhteessa elokuvakerrontaan? Sitten olinkin jo ajatuksissani siirtynyt Petterin muistelemiseen. Tunsin hänet 1980-luvun lopulta ja juttelimme aina tavatessamme. Viimeisinä vuosina törmäsimme toisiimme usein Yrjönkadun uimahallissa. Olen oppinut häneltä paljon: yhtä sun toista sivistyksen merkityksestä mutta ennen kaikkea jotain tärkeää jatkuvasta innostumisesta ja uteliaisuudesta. Kuinka hauskaa olisikaan ollut istua Petterin kanssa putouksen partaalla ja puhua siitä, miksi sitä ei näy elokuvassa. Puhua siitä, mikä ylipäänsä on maiseman merkitys elokuvassa. 


Illalla etsin voimalan kartalta tietokoneesta ja tarkastin reitin satelliittikuvasta. Yötä vasten luin lisää Petteriä. Seuraavana päivänä matkasin joelle uudestaan ja löysin voimalan. Vähän harmitti, kun se oli kunnostettu, eikä lähelle päässyt, koska alue oli aidattu. Tunnistin kuitenkin alueella olevia kivijalan jäänteitä elokuvasta. Menin vielä takaisin putoukselle ja jatkoin edellisen päivän pohdintoja. 


Tähän olen siis modernismissani tullut. En piittaa muodosta, en piittaa puhtaudesta. Olen avoimen sentimentaalinen ja nostalginen. Kaikki kokemani, näkemäni ja lukemani saavat sekoittua kaikessa rauhassa – saan myös kytkeä oman satunnaisen henkilöhistoriani kaikkeen mihin haluan. Saan nauttia kokemuksestani analysoimatta sitä rikki. Saan istua putouksen partaalla, miettiä rakkauttani taidekokemuksiini, tapaamiini ihmisiin ja viihtyä kaihon vallassa olemisesta. Se on ehjä, puhdas ja kokonainen kokemus.

Kirjoittaja on helsinkiläinen taidekriitikko, joka on kirjoittanut kolme matkaopasta Virosta.
↧

Julkaistua 762: Kuvanveistäjä Ossi Somma juhlistaa 90-vuotispäiviään näyttelyllä

April 27, 2016, 1:29 am
$
0
0
Tällaisen tiedotteen rustatisn aamulla ja lähetin maailmalle. Kaikki joukolla ensi maanantaina Ossia juhlimaan!

Kuvanveistäjä Ossi Somma juhlistaa 90-vuotispäiviään näyttelyllä

Avajaiset: Galleria Orton, Tenholantie 10
2.5.2016, klo 17.00

Yksi kuvataiteilijakuntamme nestoreista, siurolainen kuvanveistäjä Ossi Somma täytti 90 vuotta 28.1.2016.
Somma juhlistaa syntymäpäiviään pienimuotoisella näyttelyllä Galleria Ortonissa. Esillä on jonkin verran vanhempaa tuotantoa ja uusia pronssivaloksia, joita hän on valanut vanhemmista, valamatta jääneistä töistään. 

Vierailin Ossin luona Siurossa 30.3. Syötiin siskonmakkarakeitot, juotiin kahvit ja konjakit.

Somma on nimittänyt itseään ”kristityksi kommunistiksi”, mikä kevyen huumorin lisäksi on varsin osuva ilmaisu hänen työlleen, joka on aina asettunut pienen, alistetun, sorretun ja kärsivän ihmisen puolelle. Somma on myös aina säälimättä suominut vallastaan huumaantunutta johtavaa luokkaa. Hänen usein sarkastinen huumorinsa on iskevää ja oivaltavaa. Parhaiten tästä pääsee perille, kun ajelee Tampereelta Nokian kautta länteen: Siuron valtatie 167:ssa sijaitsee Penttilän koulu, Somman asunto ja työhuone, mutta ennen kaikkea hänen huikea veistospuistonsa, joka on avoinna vieraille aina. Ulkorakennuksiin voi ohiajava mennä omia aikojaan sisälle ja sytyttää valot. 
 
Viimeinen kuntourheilija.

Dantelainen helvetin maailma on myös täynnä ympäristöön levittyviä veistoksia, joissa useissa on Sommalle ominainen symboli: tuoli, joka symboloi valtaa, ahneutta ja tavaraa. Näitä hamuava ihminenkin muuttuu Somman teoksissa usein itsekin tuoliksi, osaksi tuolia. 
Nyt Galleria Orton tarjoaa juhlan kunniaksi pienen kurkistusluukun Somman maailmaan, jossa taide on aina voittanut maallisen vallanhimon. Taiteilija itse on todennut: ”Monille Leonardo da Vinci, Rodin, Matisse ja Picasso ovat tuttuja nimiä ja heidän taiteensa on yleisesti arvostettua. Luulenpa, että aika harva pystyy nimeämään edes yhtä valtiovarainministeriä heidän ajoiltaan. Aika karsii, aika säilyttää.” Somman teokset säilyvät, ne ovat jo aikoja sitten lunastaneet paikkansa Suomen taidehistoriassa.

 Lama.
↧

Julkaistua 763 & Näyttelykuvia 1033 & Arkkitehtuuria 54: Elementit ja kaappi

April 29, 2016, 10:29 pm
$
0
0
Terveisiä Varkaudesta. Olin torstainaVarkauden museoiden 60-vuotisjuhlissa pitämässä alustusta teemasta 'Arki, sattuma ja nykytaide'. Meni kai kohtuu hyvin, koska ainakin Warkauden lehden toimittaja Sirpa Ylänen oli saanut perjantan lehteen ihan koherentin kokonaisuuden – melkein sivun jutun.
Karikatyyristä en ihan tunnistanut itseäni:


Tilaisuudessa esiintynyt Kekkonenkin oli näköisempi:


Ympäri Varkautta levisi myös 60-vuotisjuhliaan viettävän Leena Mäki-Patolan (s. 1956) retrospektiivinen näyttely OX ja jokapäiväinen taide– peräti 14 paikassa, joista ehdin katsoa vain taidemuseon (31.1.–22.5), kirjaston (1.2.–30.4.) ja kaupungintalon (15.2.–30.12) osuuden.
Hyvältä näytti. Vähäeleinen ja herkkä jälki nivoo oivasti keraamikon ja kuvanveistäjän työn sellaiseksi, että materiaali ei osoittaudu päällimmäiseksi tarttumapinnaksi. Tämän ongelman kanssahan keraamikkotaustaiset kuvataiteilijat joutuvat usein painimaan. Mäki-Patola on ongelmansa ratkaissut.
Häneltä julkistettiin tilaisuudessa myös kirja Leena Mäki-Patola – Maa Ilma Veri Vesi, johon olin kirjoittanut johdantotekstin:   

Elementit ja kaappi

Kun Leena Mäki-Patola kertoo viime vuosien keskeisistä elementeistään – maa, ilma, veri ja vesi – siirryn mielessäni heti antiikin Kreikasta tunnettuihin elementteihin, joissa veren korvaa tuli. Vaan onhan tulikin mukana, koska hänen keskeinen materiaalinsa on keramiikka.
Kun saan kielteisen vastauksen analogiaani, mietin vielä salaa klassista viittä kiinalaista elementtiä: tuli, metalli, puu, vesi ja maa. Varsinaisten alkuaineiden sijaan on kyse siitä, miten kaikki asiat kulkevat kehittyessään näiden viiden vaiheen läpi. Kun Mäki-Patola viittaa siihen, miten häntä kiinnostaa ”inhimillisen muutoksen energia, joka voi viedä suuntaan tai toiseen”, aavistan olevani ehkä oikeassa pohdinnoissani, mutta hän ei tunnu suhtautuvan elementtiajatteluunsa sen paremmin filosofisesti kuin erityisen fetisistisestikään. Hän haluaa jättää sattumalle ja  ennakoimattomuudelle sijansa: kaikelle sille mikä ei mahdu systeemeihin ja luokituksiin ja vaikuttaa kuitenkin kaikkeen – yhtälailla onneen kuin epäonneenkin tai arvaamattomiin kehityskulkuihin.

Näkymä kirjaston näyttelytilasta.

Symboliikka ja sitä kautta värit ovat kuitenkin mukana: vesi on sininen, ilma on valkoinen, ruskean sävyt liittyvät maahan ja luontoon. Punainen ei kuitenkaan edusta rakkautta tai himoa vaan pikemmin verta – inhimillistä taistelua. Kaikesta tästä löytyy Mäki-Patolan mukaan taustalla myös trikolori: vapaus, veljeys ja tasa-arvo. 
Koen Mäki-Patolan elementit loimiksi, joihin hän kulloisetkin teemansa ja motiivinsa kutoo. Hän ei vastusta – tai sittenkin ehkä vähän sen liian sitovasta rakenteesta johtuen: hän itse mainitsee ”seitin ja suoniston”. 
Mäki-Patolan lähtökohta saattaa olla satunnainen. Erään varhaisen teoksen lähtökohtana oli aamun lehdessä ollut lehtikuva Irakin sodasta, jossa hiekkapilvessä olevalla sotilaalla oli tilkka vettä kenttäpullossaan. Ei hän kuitenkaan suoraan poliittiseksi tunnustaudu – vaikka tavallaan onkin sitä väistämättä miettiessään ekologisia ja eettisiä kysymyksiä – huuhdellessaan vessaa maailman parhaalla juomavedellä, miettien samalla veden määrää, laatua, saatavuutta ja erilaisia merkityksiä. 

Painoton, 2016. Kaapissa on hologrammipaperia ja videoluuppi.

Mäki-Patola ei julista. Hänen teoksensa ovat vähäeleisiä ja esteettissävyisiä, usein kontemplaatioon houkuttelevia ja hiljaisia, vaikka mukana onkin toisinaan ääni, esimerkiksi taitelijan oma sydänääni, joka tuo teokseen osallisuuden ja syvän inhimillisyyden – ja liittyy myös vereen.

Leena Mäki-Patola ja vanhempia töitä kaupungintalolla.

Materiaali ei ole Mäki-Patolalle oleellista, eikä hän ole kyennyt keramiikan kautta löytämään kaikkia keinoja ilmaistutarpeilleen: mukaan on tuullut ääni, valokuva ja video. Hän ei myöskään tee pelkkiä yksittäisiä objekteja vaan pikemminkin kokonaisuuksia tilan ehdoilla tai etsien ideoilleen sopivan tilan: kyse on ripustusten sijaan installaatioista. Oleellista on paikan henki (genius loci). Näin pääsemme takaisin elementteihin: paikan henki syntyy eri elementeistä, jotka luovat yhdessä sille ominaisen ilmapiirin. Paikka on myös aina yhteydessä kokijan persoonaan, jolloin Mäki-Patola – silloinkin kun tekee töitään ikään kuin vain itselleen – kykenee tarjoamaan samastumispinnan kenelle tahansa, jolla on halua virittäytyä oikeaan tunnelmaan. Norjalainen arkkitehti Christian Norberg-Schultz totesi paikan hengestä: "Objektit, joihin samaistumme, konkretisoituvat lapsuudesta opituista asioista. Kun uudet paikat ovat tuttuja, ne yleensä muistuttavat lapsuudesta.”
 
Leena Mäki-Patola ja Valitut, 2016, keramiikkapalaset ja vanha kaappi.

Mäki-Patola löytää paikan hengen pienemmistäkin paikoista – kuten vaikkapa kaapeista, joista hän viime vuosina ollut kiinnostunut. Kaappi on arkinen lähtökohta: meillä kaikilla on kokemusta kaapeista, joihin liittyy monia asioita: niihin voi laittaa tavaroita epäjärjestykseen tai järjestykseen, osa niistä on avoimia, osa suljettuja – osa jopa kiellettyjä. Jos on ovi, sitä voi raottaa. Sieltä voi paljastua jotain yllättävää. 
Ranskalainen filosofi Gaston Bachelard totesi kaapista: ”Vain sielultaan köyhä ihminen voi laittaa kaappiin mitä tahansa.” Hän siteeraa vielä surrealismin johtohahmoa André Bretonia:

Kaappi on täynnä pyykkiä 
hyllyillä jopa kuunsäteitä 
jotka saan avata laskoksistaan. 

Haluaisin nähdä Mäki-Patolan vähän surrealistinakin.

Päättymätön, 2016. 
  
***

Varkaudessa on melko paljon julkista taidetta, jota en kovin paljoa ehtinyt nähdä. Tässä kuitenkin pari:

Vanhan ystäväni Ukri Merikannon (1959–2010) Aallotar (1984) kaupungintalolla.

Kari Ovaskan (1945–1995) Ruukin Ruusa(1984) Päiviönsaaressa.

Jussi Mäntysen (1886–1978) Kurjet pesällä (1947) kaupungintalolla.

Arkkitehtuurin ystävälle Varkaus on kiinnostava kaupunki kaksine keskustoineen ja keskellä kaupunkia olevine tehdasalueineen. Virossa keksin uuden harrastuksen: vesitornikerrostalojen bongaamisen. Suomessa niitä on tietääkseni kaksi: Kemissä ja Varkaudessa. Nyt näin ensimmäistä kertaa Varkauden, mutta Kemi vielä odottaa. 

Kalevi Väyrysen (1914–1980) suunnittelema Varkauden vesitorni (1956). Ja tilanteeseen sopivasti: Varkauden taidemuseo toimi rakennuksessa aina vuoteen 1992 saakka.

Olen tehnyt editointitöitä niin paljon, että oikolukija minussa ei koskaan lepää. Maksaisitko 21,60 euroa ruoka-annoksesta, jota ravintola ei osaa edes kirjoittaa oikein– tehden yhteen sanaan peräti kaksi kirjoitusvirhettä? Tässä Ravintola OscarinVorschmack eli varkauslaisittain (vai olisiko se varkautelaisittain? haloo, ediittori!) Vorchmach:


Hauskaa ja sivistävää oli taas. Matkailu avartaa ihan oikeasti.
↧

Julkaistua 764: Jarmo Saarekas 1954–2016

April 29, 2016, 11:19 pm
$
0
0
Helsingin Sanomissa tänään. Näitä ei haluaisi kirjoittaa. Elämän rajallisuuden tunne lisääntyy ikääntyessä koko ajan.

Jarmo Saarekas 1954–2016

Taidevalaja Jarmo Saarekas kuoli vakavaan sairauteen Helsingissä 18. helmikuuta. Hän oli 62-vuotias, syntynyt Helsingissä.
Saarekas vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Hämeenlinnassa, missä kävi myös Teknillisen koulun. Helsinkiin hän muutti 1980-luvun alussa. 


Kuvanveisto on ammatti, jossa vanhat mestari–kisällisuhteet ovat vieläkin voimissaan. Kuvioon liittyy usein myös kolmaskin jäsen, veistäjälle kullanarvoinen luottovalaja. Jarmo Saarekas aloitti työskentelyn tässä perinteisessä kolmiyhteydessä akateemikko Kain Tapperin (1930–2004) assistenttina. Hän perusti oman valimon Porvoon vanhaan veturitalliin vuonna 1990, ja siirtyi vuonna 2000 Suomenlinnaan, missä jatkoi valimotoimintaa aina kuolemaansa saakka. 
Ennen valajaksi ryhtymistä käsistään monipuolisesti taitava Saarekas toimi 1980-luvulla Kuvataideakatemian ensimmäisenä työmestarina, mutta valuhommat veivät enenevässä määrin aikaa, ja niin hän joutui valitsemaan ammattien väliltä. Kursseja hän kuitenkin piti Teknillisessä korkeakoulussa harvakseltaan vielä myöhemminkin. 


Saarekas valoi jatkossa kaikki Tapperin veistokset mutta oli myös monen muun veistäjän luottovalaja: hänen ammattitaitoaan ovat käyttäneet muun muassa Markku Hirvelä, Anneli Sipiläinen, Heimo Suntio, Tommi Toija ja Jarmo Vellonen. Suhteet prosessissa kietoutuvat monin tavoin: Tapperin oppilas, kuvanveistäjä Niilo Rikula toimi hänen valuapulaisenaan, ja siellä valettiin myös Rikulan omia isoja töitä kuten runoilija Isa Aspin muistomerkki Puolangalla. 
Varsinaisen taiteen lisäksi valaja saattaa tehdä paljon muutakin – pronssin lisäksi Saarekas hallitsi taidot muidenkin metallien valamisessa, aina kultaa ja koruja myöten. Hän teki yhteistyötä myös arkkitehtien kanssa, esimerkiksi Juhani Pallasmaan kanssa Cranbrook Academyyn Yhdysvaltoihin. Onpa Kiasman yksi muhkea WC-lavuaarikin tulosta Saarekkaan ammattitaidosta – kuten myös ovenkahvat. Hänen viimeiseksi työkseen jäi 24-naulainen kanuuna suomenlinnalaiseen tykkisluuppi Dianaan. 
Tilaustöiden lisäksi Saarekas teki taidetta itsekin. Vuonna 2013 hän piti Turun ekumeenisessa Taidekappelissa näyttelyn Flora & Fauna, jossa oli mukana teoksia kymmeneltä vuodelta: 12 kasviaiheista pronssireliefiä ja kuusi kalaa. 
Saarekas oli kiinnostunut aina siitä, ”miten kaikki toimii” – hänen kokemuksellista tietotaitoaan käyttivät ystävät ja tuttavat monissa ongelmissa: Jake kykeni antamaan apuaan aina korujen teknisestä suunnittelusta suurten rakenteiden lujuuslaskelmiin tai taloyhtiön pihasuunnitelmiin. 
Vastapainoa kirjaimellisesti hikiselle työlle tarjosivat kalastus, matkustelu ja ruuanlaitto sekä rakkaat kukat ja muut kasvit.

Kirjoittaja on helsinkiläinen taidekriitikko, jonka kuvanveistäjäystävistä moni oli Saarekkaan asiakas ja ystävä.
↧
↧

Julkaistua 765: 1%, veroparatiisit ja taide

May 2, 2016, 12:01 am
$
0
0
Olen varsin tietoinen siitä, että ilman mesenaatteja taidemaailmamme ei olisi sitä, mitä se on, eivätkä museoiden kokoelmat olisi niin mittavia kuin ovat. Ei minulla mitään mesenaatteja vastaan ole. Minua ärsyttää pikemminkin se elitisimi, jota tietynlainen ökyilevä taiteenkerääminen ja siihen liittyvä elvistely ovat 2000-luvulla taidemaailmaan tuoneet. Sellaista en haluaisi Suomeen, missä markkinoiden pienuus on omalta osaltaan pitänyt elvistelyä kurissa ja ehkä taiteen substanssia enemmän framilla. Näitä elvistelyitä tuli taas pohdittua viime torstainKansan Uutisten (17/16) kolumnissani:

1%, veroparatiisit ja taide

Panaman paperit tuottivat pettymyksen. Nordean kyseenalaisten menettelytapojen lisäksi juuri muuta ei selvinnyt. Kuka olisi kiinnostunut Keke Rosbergin raha-asioista ja miksi olisikaan? Ei hän ole osa yhteistä todellisuuttamme, eikä hänen entisillä tai nykyisillä tekemisillään ole sen kummempaa yhteiskunnallista merkitystä.
On vähän hävettävä tunnustaa, että odotin huonoja uutisia ja petyin, kun niitä ei tullutkaan. Jotain oireellista kertoo se, että haluaa poliitikoiden kärähtävän. Tiedän, että on epä-älyllistä toivoa näkevänsä oman maansa ministereitä – esimerkiksi Juha Sipilän ja Anne Bernerin– kansainvälisten roistojen joukossa, mutta juuri niin tapahtui ja haluan sanoa sen julki, vaikka se olisi vielä epä-älyllisempää kuin sen salainen toivominen. 
Taidekriitikkona olin myös kiinnostunut siitä, mitä paperit kertoisivat taidemaailmasta. Taidebisnes on isoa bisnestä: The European Fine Art Fairin (TEFAF) vuotuinen raportti kertoo, että vuonna 2015 kansainvälisen taidekaupan arvo oli 63,8 miljardia dollaria. Globaali taidekauppa on siis Suomen valtion budjetin luokkaa. 

Tässä Artsysta nostoja TEFAF:in viimeisimmästä raportista.

Taidekauppa on hämäräbisneksen luvattua aluetta. Kymmenien miljoonien maalaukset menevät suurten huutokauppahuoneitten kautta ”tuntemattomille ostajille”. Galleriat pitävät asiakastietojaan liikesalaisuuksina. Kauppa on läpinäkymätöntä ja tarjoaa eväät rahanpesulle ja veronkierrolle. Tämän lisäksi alaa vaivaa väärennetty ja varastettu taide. 
Oli odotettavissa, että Panaman papereista löytyisi myös taidekauppaa, ja  näin kävikin. 
On sanottu, että Geneven vapaasatama olisi maailman paras taidemuseo, jos se olisi museo. Vuonna 2013 siellä oli säilöttynä 1,2 miljoonaa taideteosta. Yksi näistä tuli esiin Panaman papereissa, Amedeo ModiglianinIstuva mies ja kävelykeppi (1918) – arviolta 22 miljoonan euron arvoinen maalaus. Teoksen omistusoikeudesta on käyty kiistaa sen oltua huutokaupassa vuonna 2008. Vastakkain ovat yksityishenkilö, joka väittää natsien varastaman maalauksen kuuluvan hänelle, ja Helly Nahmad Gallery, jonka kautta teos tuli huutokauppaan mutta joka väittää, että se ei koskaan ole omistanut teosta. Paperit kertovat kuitenkin, että teoksen omistanut panamalainen International Art Center on Nahmadin taidemoguliperheen yhtiö. Teos on tällä hetkellä takavarikossa, ja oikeutta käydään. 

Amedeo Modigliani (1884–1920), Istuva mies ja keppi, 1918.

Toinen tapaus kertoo, minkälaisia pikavoittoja taiteella voi tehdä. Vuonna 1997 manhattanilaisen keräilijäpariskunnan Victorja Sally Ganzin modernin taiteen kokoelma myytiin Christie’sillä New Yorkissa 206,5 miljoonalla dollarilla. Paperit paljastavat, että kokoelma ei tullut myytiin Ganzeilta vaan brittimiljardööri Joseph Lewisilta, jonka Tyynen valtameren Niuelle rekisteröity Simsbury International Corp. oli ostanut kokoelman Ganzeilta muutama kuukausi aikaisemmin 168 miljoonalla dollarilla. Paljonkohan 38,5 miljoonan dollarin pikavoitosta maksettiin veroa? 

Ganzien Pablo Picasso (1881–1973), Les Femmes d'Alger (version 0), 1955. Tästä maksettiin 31,9 miljoonaa dollaria vuonna 1997 ja 180 miljoonaa dollaria vuonna 2015.

Kolmas tapaus oli inhimillistä avioerodraamaa. Venäläinen liikemies ja ”filantrooppi” Dmitry Rybolovlev– nettoarvo 8,5 miljardia dollaria – siirsi taidetta Brittiläisille Neitsytsaarille Xitrans Finance Ltd:n omaisuudeksi piilottaakseen teokset avioero-oikeudenkäynniltä. Rybolovlel teki ilmeisesti maailmaennätyksen jouduttuaan maksamaan sveitsiläisen tuomioistuimen myötä vuonna 2014 exälleen Elenalle 4,5 miljardia dollaria korvauksia.
Löytyi papereista myös Azerbaidžanin presidenttiperhe, Ilham Alijev ja hänen kaksi tytärtään, joista Leyla Alijeva on maailmanluokan taidepeluri, joka muun muassa järjesti Azerbaidžanin paviljongin viime vuoden Venetsian biennaalissa. Siinä, että näiden läpeensä korruptoituneiden Absurdistanien hallitushuoneilla on veroparatiisirahaa, ei ole mitään yllättävää. Se sijaan sillä, että heistä on tullut legitiimejä pelureita taidekentällä, on oma merkityksensä. Ja sillä, että moni heistä on ns. PEP (politically exposed person) – Lontoossa asuva Leylan seurapiiriin kuuluvat muun muassa prinssi Andrew sekä entinen ministeri ja komissaari Lord Mandelson– ja sitä kautta monipuolisesti verkostoitunut ja kyvykäs korruptioon tai ainakin moraalisesti siihen verrattavissa olevaan hyväveliveljeilyyn. 

Leyla Alijeva, enkä kehtaa sanoa mitään sovinistista, kokisivat ruman kuraattorin kateutena.

Mutta pitäisikö näiden rahojen kiinnostaa meitä sen enempää kuin Rosberginkaan? Pitäisi, sillä on olemassa tahoja, jotka haluavat parhaillaan kammeta Suomen taide-elämää elitistisempään suuntaan ja joilla on halua osallistua 1%:n taideleikkiin ostamalla vain nimekästä luksustaidetta ja istua huvipurren kannella Venetsiassa joka toinen vuosi. Tästä kertoo esimerkiksi se, että taiteilijoiden paikkana tunnettu Helsingin Taidehalli esittelee Liechtensteinista operoivan lontoolaisen sionistimiljardöörin ja ”filantroopin” Poju Zabludowiczin– nettoarvo n. 1,5 miljardia puntaa – ja vaimonsa Anitantaidetta ja että Poju istuu Kiasman Tukisäätiössä ja että kyltymätöntä Guggenheim-kiimaa on tunnettu Helsingin hallinnossa jo vuodesta 2011 ja että Poju istuu myös Guggenheim Helsingin Tukisäätiön hallituksessa. Samoista piireistä on tuttu hieman omempi miljonäärimme ja luksustaiteen keräilijä Rafaela Seppälä. Hän on yksi Sanoman Oyj:n pääomistajista, mikä on saanut monen taidekentän toimijan kysymään sitä, miksi Helsingin Sanomissa ajetaan niin ponnekkaasti Guggenheimin tuloa Helsinkiin. 
Onneksi on myös tahoja, joille taiteella on ihan muu merkitys kuin luksuselämä. Onneksi on toisenlaisia keräilijöitä: menkääpä katsomaan Heinon perheen kokoelmaa Helsingin taidemuseossa (28.8. saakka) ja Seppo Fräntin kokoelmaa Helsingin Lapinlahdessa (29.5. saakka).

Seppo Fräntin kokoelmanäyttely Haava (29.5. saakka) Lapilahdessa. Kävin katsastamassa villin kokoelman 24.4., jolloin Tuula Arkiokin sattui olemaan paikalla kommentoiden myönteisesti Fräntin intoa.
↧

Julkaistua 766 & Näyttelykuvia 1034: Kristitty kommunisti

May 8, 2016, 11:53 pm
$
0
0
Viikko sitten Galleria Ortonissa juhlittiin kuvanveistäjä Ossi Somman (s. 1926) 90-vuotijuhlanäyttelyä (2.–27.5.). Sunnuntaina ripustettiin ja maanantaina avattiin – ja mestari tikissä mukana molemmissa. Avajaispuheen piti sijastani Pirkko Lahti– ja hyvin puhuikin. Tässä esittelyni Ossista gallerian verkkosivuille:

Kristitty kommunisti

Kuvanveistäjä Ossi Somma (s. 1926) juhlistaa 90-vuotista taivaltaan pienimuotoisella retrospektiivilla Galleria Ortonissa. Mukana on teoksia peräti seitsemältä vuosikymmeneltä.
 
Pronssi painaa, mutta onneksi paikalla oli kaksi väkivahvaa kuvanveistäjää, Pekka Kauhanen (s. 1954) ja Matti Peltokangas (s. 1952). Olavi Pajulahti (s. 1944), Sirpa Viljanen ja Paula Nurminen (s. 1969) valvovat tarkasti.

Ossi Somma on iso lempeä mies, josta henkii rakkaus rauhaan ja kanssaihmisistä välittämiseen. Hän on koko uransa ajan ollut tinkimättömän yhteiskunnallinen taiteilija – mutta on samalla onnistunut luovimaan menestyksekkäästi taidemaailmaa aikoinaan vaivanneissa puoluepoliittisten taisteluiden karikoissa. Somma on silti puolensa valinnut: hän on ihmisen puolella – kulutuskapitalismia, riistoa, ahneutta, vihaa ja sotaa vastaan. Itse hänellä on ollut usein tapana nimittää itseään ”kristityksi kommunistiksi”.
 
Mestari valvoo ripustamista samppanjalasi kädessään.

Toisin kuin monet avoimesti poliittiset taiteilijat, Somma on taiturimaisesti välttynyt ahtaalta lokeroinnilta. Yksi selitys lienee se, että hän on veistäjänä tavattoman monipuolinen. Hän on kuin hybridi, jossa yhdistyvät klassisen veistotaiteen plastiset ihanteet ja ITE-taiteen rajaton mielikuvitus ja räyhäkkyys. Hänen tuotannossaan näkyy jälkiä yhtälailla Auguste Rodinin ekspressiivisyydestä kuin 1950-luvun klassista perinnettä ja nykyaikaa yhdistäneestä italialaisesta kuvanveistosta. Somma täydensi suomalaisia opintojaan ja epäilemättä taidenäkemystäänkin myös venäläisen realismin keskeisessä opinahjossa, Repin-instituutissa Leningradissa vuosina 1966–67. 
Somma ei koskaan ole ollut mikään yksinäinen taiteilijanero vaan on tottunut myös yhteistyöhön: 30 vuoden yhteistyö veistäjäkollegoiden Reijo Paavilaisen ja Pertti Mäkisen kanssa on tuottanut ties kuinka monta palkintosijaa veistoskilpailussa. Palkintosijoja hän on kahminut yksinäänkin.
 
Sinikka-vaimo, Ossi ja Galleria Ortonin Seppo Seitsalo jatkoilla – Nokian poikia molemmat. 

Somman mittavin – tai ainakin eniten tekijänsä näköinen – saavutus on ehkä kuitenkin hänen kotinsa ympärille muotoutunut veistospuistonsa ja pysyvä näyttelynsä Kulutusyhteiskunta muuttuu Danten helvetiksi. 
Somman taiteilijanlaadusta pääseekin parhaiten perille, kun ajelee Tampereelta Nokian kautta länteen: Siuron valtatie 167:ssa sijaitsee Penttilän koulu, Somman asunto ja työhuone, mutta ennen kaikkea huikea pysyvä näyttely, joka on avoinna vieraille aina. Puistossa voi kävellä koska tahansa, ulkorakennuksiin voi mennä omia aikojaan sisälle ja sytyttää valot. Ympäristöön levittäytyvät lukemattomat eri tekniikoilla toteutetut veistokset luovat dantelaisen helvetin maailman, jossa on usein mukana sarkastista huumoria. Useissa veistoksissa on mukana Somman keskeinen symboli: tuoli, joka symboloi valtaa, ahneutta ja tavaraa. Näitä hamuava ihminenkin muuttuu Somman teoksissa usein itsekin tuoliksi, osaksi tuolia.
Surullista on tietenkin se, että Somman 1950-luvulta alkanut taistelu on edelleenkin ajankohtaista. Ensimmäinen tuoliveistos, vuonna 1954 valmistunut asunnotonta alkoholistia tyhjässä tuolimeressä kuvaava veistos Unohdettuolisi voitu tehdä tällä viikolla tätä päivää kuvaten. 

Viimeinen kuntourheilija pyöräilee Ossin pihapuussa.
↧
Search

Helsingin taidemuseon johtokunta 21: Surullista, traagista, katastrofaalista vaiko vain ihan yksinkertaisesti perseestä

May 13, 2016, 9:43 am
$
0
0
Tiistain johtokunnan kokous oli surullinen. Kävimme läpi talousarvioehdotuksen vuodelle 2017. Kaupungin leikkuri osui katastrofaalisen lujaa museon hankintamäärärahoihin. Päädyimme yksissä tuumin – tai melkein – laittamaan pöytäkirjaan paheksuvan lisäyksen. Muita vaihtoehtoja ei enää ollut:

Vastaehdotus: 
Kirsikka Moring: Lisätään esitykseen:
Hyväksyessään asian esittelijän ehdotuksen mukaan johtokunta kiinnittää huomiota TA 2017 ehdotuksen investointi-osaan. Sen mukaan vuonna 2017 kokoelmien uushankintaan voidaan käyttää 58 000 euroa kun vastaava määräraha oli 116 000 euroa vuonna 2015 ja 155 000 euroa vuonna 2016. HAM tarvitsee työkaluja voidakseen toimia yhtenä Helsingin merkittävimmistä taidemuseoista ja taatakseen myös tuleville kävijöille mahdollisuuden nähdä aikamme uutta taidetta. Uuden taiteen ostoon investoiminen on elintärkeää myös taiteilijoille. HAM on ylpeä uusista tiloistaan. Taiteeseen investoiminen olisi välttämätön jatke sille.
Kannattaja: Otso Kantokorpi
1 äänestys
JAA-ehdotus: Esityksen mukaan
EI-ehdotus: Hyväksyessään asian esittelijän ehdotuksen mukaan johtokunta kiinnittää huomiota…
Jaa-äänet: 1
Jussi Salonranta 
Ei-äänet: 8
Valentina Ahlavuo, Otso Kantokorpi, Sirpa Kivilaakso, Elisa Koponen, Kirsikka Moring, Kimmo Sarje, Ville Tuominen, Thomas Wallgren

Totaalisen perseestähän tämä on. Liki kolmasosa pois hankintarahoista. 58 000 eurolla ei kovin edustavasti aikamme taidetta kerätä. Jäätiin muuten sitten jo Espoon EMMAnkin taakse. On pakko todeta, että Helsingin taidemuseo ei ole enää kovin merkittävä taiteen ostaja.
Huomatkaa myös se, että kokoomuksen edustajista se ainoa oikea poliitikko Jussi Salonranta äänesti lisäystämme vastaan. Ennen näitä broilereita oli sentään niitä ns. sivistysporvareita – mitä ikinä se sitten tarkoittaakin. 
Vertailun vuoksi: nämä minulle edelleenkin käsittämättömät sisäiset vuokrat vievät palkkakulujen jälkeen toiseksi suurimmat hillot. Vuokriin on laskettu menevän vaatimattomat 1 970 000 euroa.
Museo ilman seiniä?

Nostakaa meteliä tahoillanne, pliis.
↧

Julkaistua 767: Omimisen oikeus ja taiteen vapaus

May 13, 2016, 11:30 am
$
0
0
Eilen tuli ulos Radio Yle 1:n Kultakuumeen kolumnini. Aihe tuli helposti, koska Jenni Hiltusen (s. 1981) video The Grind (2012) on herättänyt viime päivinä niin paljon keskustelua. Tästä linkistä teos Vimeossa.  


Videolla twerkataan feikkisaamenpuvussa, mikä sai kaksi kollegaa – Marja Helander (s. 1965) ja Outi Pieski (s. 1973) – kirjoittamaan aiheesta Helsingin Sanomien (9.5.) mielipideosastolle. Tässä linkki heidän juttuunsa.
Hiltusta itseään on haastateltu seuraavana päivänä ainakin Hesariin ja Yleen. Myös Kiasman Leevi Haapala ja Arja Miller kirjoittivat asiasta Kiasma-blogissa. Kriisinhallinta oli puolustavassa joukkueessa heikko. Näin Hiltunen Ylelle:
"Taiteilija Jenni Hiltunen ei halua alkaa selittää vuonna 2011 tehtyä taideteostaan sen tarkemmin" todettuaan ensin, että se on "ymmärretty väärin". Väärin ymmärtämisestä Millerkin puhui Hesarille: "Millerin mielestä kyseessä on väärinkäsitys siitä, mistä teoksessa on kysymys."
Olin jo luullut, että modernin kuoppaamisen myötä kaikki tulkinnat ovat arvokkaita, mutta voi niitä siis näköjään tehdä väärinkin. Onnetonta retoriikkaa keskusteluun osallistumisen sijaan.
Toinen onneton retorinen veto on joidenkin Hiltusen puolustajien esiinkaivama sensuurikortti. On aika pateettista ryhtyä puhumaan sensuurista, jos teos on esitetty Kiasmassa kaksi kertaa 2010-luvulla ja ostettu vielä kokoelmiinkin. Jos esimerkiksi ostamatta jättäminen tulkittaisiin sensuuriksi, syyllistyisi Kiasma sensuuriin suomalaisten taiteilijoiden osalta osapuilleen 100 000 kertaa vuodessa. Tämä on siis aika lähellä totuutta.
Asiaa käsitteli varsin painavasti blogissaan 11.9. myös yksi kollega lisää, Sanna Korteniemi (s. 1986) sekä myöskin Petra Unni.
On aihesta puhuttu aiemminkin: tässä linkkiNeeta Jääskön blogiin vuodelta 2012.
Yritin kolumnissani tuoda esiin sen vaikeuden, johon oman mielipiteeni muodostamisessa ajauduin. On minustakin jo yritetty tehdä outoa moralistia. En oikein vieläkään osaa muodostaa selkeää mielipidettä asiasta, ja siksi olenkin iloinen keskustelun heräämisestä. Ehkä me kaikki opimme tästä vielä jotain.
Tuli luettua myös maailmalta tällainen juttu ja tällainen juttu. Nyt täytyy siis ryhtyä mietiskelemään kulttuurista appropriaatiota (tässä suomeksi– vinkki Heikki Kastemaalle: ryhdy laajentamaan).
Kolumnissani on yksi harmittava virhe, jota pyydän anteeksi. Mainitsen siinä, että Kiasman kokoelmissa ei ole Suohpanterrorin teoksia. Tämä ei pidä paikkaansa: sinne hankittiin heiltä yhdeksän julistetta hankintalautakunnan kokouksessa 11.2.2016. Yritän kolumneissanikin pitää kiinni journalistisista faktojen tarkastamisesta, mutta nyt se epäonnistui, koska julisteita ei vielä oltu ehditty viedä verkossakin käytössä olevaan Kansallisgallerian kokoelmatietokantaan, jonka kävin tsekkaamassa.
PS. Lauantaina. Tässä vielä linkkiLauri Erikssonin (s. 1965) tuoreisiin ajatuksiin.
PPS. Maanantaina. Kasaan tähän jatkoksi löytämiäni linkkejä. Tästä linkistäPirita Näkkäläjärven hyvä juttu. 


Omimisen oikeus ja taiteen vapaus

Kuulun niihin ihmisiin, joille mielipiteen muodostaminen on yleensä helppoa. Toisinaan se on vaikeampaa, jos ei tiedä asiasta tarpeeksi. Tietoa voi kuitenkin hankkia.
Mielipide on subjektiivinen käsitys jostain asiasta, mutta se ei yleensä synny ilman kytkeytymistä mielipiteisiin toisista asioista. Mielipiteet muodostavat tietynlaisen rakenteen, joka yleensä käy yksiin vakaumusten kanssa. Kun havaitsee omassa rakenteessaan ristiriidan, ei pelkkä tiedonhankinta aina tunnu auttavan. Hämillään olemisen tunne on hyödyllinen ollessaan jollain tavalla kasvattava, mutta kun ratkaisua ei tunnu syntyvän, saattaa epätietoisuus olla piinaavaa. Näin on varsinkin silloin, jos epätietoisuutta tuottava asia liittyy omaan elämään perustavalla tavalla – esimerkiksi sekä moraaliin että ammatilliseen identiteettiin. 
Olen painiskellut vaikeaksi kokemani ongelman kanssa nyt kolme päivää. Mielessäni on asettunut vastakkain kaksi minulle tärkeää vakaumuksellista asiaa. Uskoni taiteen vapauteen on vakaa. Enkä ole uskossani yksin: todetaanhan perustuslaissakin (16 §), että ”taiteen vapaus on turvattu”. Vapautta on kahdenlaista: negatiivista ja positiivista, vapautta jostakin tai vapautta johonkin, mikä tekee perustuslain tulkitsemisen ongelmalliseksi. Demokraattisessa yhteiskunnassa olisi mielestäni syytä panostaa positiiviseen vapauteen. Olen kirjoittanut Antti Majavan kanssa: ”Markkinaistuvassa yhteiskunnassa ilmaisunvapaus toteutuu vain, jos sille annetaan edellytykset. On syytä kysyä: Kuka saa puhua, kuka saa esiintyä, ketkä pääsevät kerrotuksi? Kulttuurimme on täynnä erilaisia ryhmiä, vähemmistöjä, myös alistetussa asemassa olevia ryhmiä, joita opimme ymmärtämään vasta kuultuamme heidän tarinansa. Ilmaisunvapaus tarvitsee julkista tukea, koska kaikilla tarinoilla ei ole eikä voi olla markkinointikanavia.” 
Uskoni alistetussa asemassa olevien ihmisryhmien yhdenvertaisuustaistelun oikeutukseen on yhtälailla vakaa. En ole tässäkään yksin: perustuslaissa (6 §) todetaan, että ”ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella”. Yksi Suomessa yhdenvertaisuustaistelua käyvä ihmisryhmä on saamelaiset. Olen kirjoittanut pariinkin otteeseen paheksuvasti siitä, että Suomi ei vieläkään ole ratifioinut ILO 169 -sopimusta jonka tavoitteena on turvata alkuperäiskansojen yhdenvertainen kohtelu muuhun väestöön nähden. 
Nyt nämä kaksi asiaa ovat mielessäni törmänneet yhteen. Kuvataiteilijat Marja Helander ja Outi Pieskikirjoittivat Helsingin Sanomiin (9.5.) mielipidekirjoituksen, jossa he tuomitsivat kollegansa Jenni Hiltusen videoteoksen The Grind (2012) hankinnan Kiasman kokoelmiin. Videossa twerkataan – eli heilutellaan provokatiivisesti pyllyä – feikkisaamenpuvussa.
Taiteessa appropriaatiota eli omimista on pitkään pidetty yhtenä peruskeinona. Taiteilijat ovat tottuneet ottamaan haltuunsa ja varioimaan edeltäjiensä käyttämiä kuvia. Yhteiskunnallisessa taiteessa appropriaatio on ollut yksi keskeinen taistelun väline: esimerkiksi Jani Leinonen on ominut taiteeseensa globaaleja brändejä ja pilkannut niitä. 
Helander ja Pieski kokevat appropriaation Hiltusen tapauksessa kulttuuriseksi varkaudeksi, jolla loukataan saamelaisia. Kyse ei siis ole siitä, että teos käsittelisi saamelaisia väärin, vaan siitä, että teos ei käsittele lainkaan saamelaisia mutta käyttää motivoimattomasti hyväkseen heille symbolisesti tärkeitä asioita. 
Mielipidekirjoitus on herättänyt somemyrskyn, jossa pääsääntöisesti on asetuttu Helanderin ja Pieskin kannalle. Taidehistorioitsija ja sukupuolentutkija Leena-Maija Rossikirjoitti: ”Kiasman taholta osoitetaan nyt käsittämättömän huonoa visuaalista lukutaitoa ja erittäin horjuvaa kulttuurista sensitiivisyyttä.” Harvoja riitasointuja tarjoili kuvataiteilija Riiko Sakkinen, joka hihkui: ”Taiteen vapauden puolesta! Poliittista korrektiutta vastaan! Viva Jenni Hiltunen!” 
Kiistämätön fakta kuitenkin on, että Hiltusen vapautta ei ole kukaan rajoittanut tai yrittänyt rajoittaa. Ongelma tuntuu asettuvan siihen, kenen omaisuutta on moraalisesti hyväksyttävää omia ja ennen kaikkea siihen, tuleeko tuolle omimiselle lisähyväksyntää vallankäyttäjien taholta. 
Kyse ei ole poliittisesta korrektiudesta. Kyse on vallasta ja siten väistämättä alistussuhteista. Kiasman jokainen ostopäätös on poliittinen teko, jolla on seuraamuksensa. Mainittakoon vielä, että Kiasman kokoelmissa ei ole Helanderin tai Pieskin teoksia – eikä myöskään appropriaatioistaan tunnetun saamelaisaktivismiryhmä Suohpanterrorin teoksia, vaikka niitä on sen seinillä nähtykin. 
Kansallisen instituution suorittama taiteen ostaminen voidaan tulkita myös positiivisen vapauden mahdollistamiseksi. Tätäkin Kiasma voisi miettiä.
↧
↧

Julkaistua 768 & Helsingin taidemuseon johtokunta 22: Ajaako Helsinki taidemuseonsa alas?

May 16, 2016, 5:32 am
$
0
0
Eilisaamuna kirjoitin suutuspäissäni Helsingin Sanomien mielipideosastolle pikaisen kirjoituksen, jonka lehti yllättäen julkaisi jo tänään. Kiukkuni osuikin vahingossa oikeaan aikaan – jos jotain keskustelua herää. Luulin nimittäin pelin olleen jo menetetyn, mutta Aino Frilander oli tänään haastatellut ainakin lehden nettiversioon apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljasta: "Asiaa ei toisaalta ole myöskään lyöty vielä lukkoon, Viljanen muistuttaa. 'Virkamiesnäkökulmasta budjettivalmistelut ovat vasta alkamassa. Varsinaiset budjettineuvottelut käydään elokuussa', Viljanen sanoo."
Nyt on siis oikea aika nostaa meteliä – ja varsinkin puolueissa. Tutkailkaa oman puolueenne sivistystahtoa ja laittakaa viestejä.  

Ajaako Helsinki taidemuseonsa alas?

Helsingin taidemuseon johtokunta joutui häpeällisesti hyväksymään 10.5. kokouksessaan surullisen talousarvioesityksen vuodelle 2017. Siihen sisältyi raju leikkaus kokoelmien uushankintoihin. Tänä vuonna summa on 155 000 euroa, ensi vuodeksi on tarjolla enää 58 000. Melkein 2/3 leikkaus ei ole juustohöylä.
Pudotus on katastrofaalinen, eikä museon asema yhtenä Suomen johtavista taidemuseoista ole enää itsestään selvä. Esimerkiksi Espoollakin on enemmän rahaa hankkia taidetta kuin pääkaupungilla. 
Helsingin taidemuseo on remontin jälkeen aloittanut toimintansa vauhdikkaasti, muun muassa ennätysmäisellä yhden näyttelyn kävijämäärällä. Puitteet ovat hyvät. 
Ammottavat aukot hankinnoissa näkyvät vasta viiveellä. Jos tällainen trendi jatkuu, ei museo parinkymmenen vuoden kuluttua ehkä olekaan kovin hyvä. 
Vai onko kyse siitä, että museollakin vain antaudutaan elämysteollisuuden trendeille? OKM:n museopoliittinen työryhmä kysyikin 10.5.: Nämä tulevaisuuden näkökulmat [megatrendit ja median murros] osaksi pysäyttivät pohtimaan, onko tietoa kokoavien ja jakavien instituutioiden aika ohi."
Onko siis niin, että kunnallinen museomme halutaan vain sitoa voimakkaammin elinkeinoelämän palvelukseen ja yksityisen rahan keräämiseen?
Eduskunnan päätöksellä kaikki taiteilijatkin ovat tämän vuoden alusta yrittäjiä, siis osa elinkeinoelämää. Mutta heidän kanssaan ei taidemuseon näköjään tarvitse käydä kauppaa, vaikka he tuottavatkin museolle sen varsinaisen sisällön. 58 000 ostomääräraha pääkaupungin taidemuseolle on silkkaa pilkkaa – suhteessa esimerkiksi siihen kuinka paljon museo maksaa vuokria kiinteistöviraston tilakeskukselle.
Enkä mitenkään voi ymmärtää, että "tietoa kokoavien ja jakavien instituutioiden aika olis ohi"– jos haluamme pitää sivistystämme yllä.
↧

Julkaistua 769 & Näyttelykuvia 1035: Lakkaa ajattelemasta

May 19, 2016, 10:41 pm
$
0
0
Eilisessä Kirkko & Kaupungissa (18/16) ilmestyi juttuni Ernesto Neton (s. 1964) näyttelystä Boa (4.3.–4.9.) Nykytaiteen museo Kiasmassa. Verkkoversiossa juttu oli otsikoitu 'Ernesto Neton taide kutsuu hengähtämään'.
Ja taas oli pakko antautua taiteelle. Olin melko ennakkoluuloinen mennessäni näyttelyyn – "taas tätä spektaakkelimaista kansainvälistä tähtitaidetta". Mutta fiilis vei heti mukanaan. Tuli oikein hyvä olo.

Lakkaa ajattelemasta

Interaktiivisuus kuvataiteessa on toisinaan tylsää ja mekaanista: kuin kerralla oivallettu vitsi, joka ei toistosta parane. Brasilialaisen Ernesto Neton (s. 1964) luoma interaktiivisuus on sitä vastoin suorastaan nerokasta. Olet osa teosta, mutta juuri mitään ei tapahdu, eikä käyttöohjetta ole. Tai ehkä sittenkin, taiteilijan omin sanoin: ”Pyrin luomaan tiloja, joissa ihminen voi lakata ajattelemasta. Me ajattelemme aivan liikaa. Aivoissamme pyörii koko ajan niin paljon ajatuksia, että on kuin olisimme vankilassa tässä levottomassa, tietoa tulvivassa yhteiskunnassa.”
Mistä kriitikko tietää, että taiteilija on onnistunut aikomuksissaan? Seuraamalla yleisöä. Neto on tehnyt Kiasman ylimpään kerrokseen boakäärmeen päätä muistuttavan rakennelman, jonka sisään ihmiset voivat mennä tekemään ei-mitään. Ja sitä he todella tekevät: oleskelevat, makoilevat, juttelevat toistensa kanssa – ja joku saattaa vielä soittaa tarjolla olevaa kitaraa tai rumpua. Ylimmän kerroksen ison ikkunan ja terassin edessä voi istua boan muotoisella penkillä ja katsella maisemaa miettien, mitä mieleen juolahtaa – verho antaa oman virityksensä. 

Yubẽ bushka, 2016.

Neto on saanut innoitusta Länsi-Amazonian huni kuin -kansalta, jonka parissa hän on työskennellyt pitkään ja joiden asiaa hän myös taiteellaan ajaa. Tämä noin 8000-henkinen alkuperäiskansa käy monien kaltaistensa tavoin taistelua maanomistuksesta ja perinteidensä säilymisestä. 
Neto on aikoinaan todennut eräässä haastattelussa, että hän pyrkii luomaan teoksillaan ”luonnolle omistettuja paikkoja”. Samalla hänen käyttämänsä tekniikat ovat kuitenkin kulttuurisia, koska veistokselliset muodot perustuvat matemaattiselle kalkyylille, jossa täytyy ottaa huomioon muun muassa painovoima. Juuri painovoima sekä rakenteelliset jännitteet ovat Neton taiteen muotoa antava kehikko. 
Taide on tunnetusti esteettisten ulottuvuuksien lisäksi myös taitoa, mitä nykyään toisinaan vähätellään. Neto on itse asiassa tavattoman taidokas luomaan tilaa, jossa mieli leipää – tai jopa hetkellisesti poistuu. Käsivärjätystä puuvillakankaasta leikattujen suikaleiden tuottama virkattu, tropiikin värinen maailma kevyine tuoksuineen – laventeli ja basilika – on otollinen paikka mielen tyhjennykselle. Paikalla olleet kävijät toivat aidosti oman lisänsä teokseen: he olivat niin raukean joutilaita, että lopulta oikein harmitti, kun en päässyt kokeilemaan rumpua heidän viipyessään tilassa liian pitkään. 

TxanArp, Fabiano Txana Bane laulaa “Nuku Mana ibubu” Hans Arpin veistokselle Kauernd, 2014.

Neto luo myös hauskan jännitteen länsimaisen modernismin ja Amazonian kulttuurin välille. Mukana lienee myös ripaus itseironiaa. Ainakin minua nauratti, kun katsoin videota, jossa Jordãon alueen päällikön poika Fabiano Txana Bane laulaa parantavaa lauluaan Hans Arpin (1897–1966) abstraktille veistokselle. Nauratti myös helpottuneesti sen takia, että kyse ei ollut mistään kolonisoivasta vitsistä, jossa taiteen maailmantähti käyttäisi alkuperäiskansaa hyväkseen. Kyseinen parantaja ja muusikko on nimittäin myös kansalaisaktivisti, joka näin saa tilaisuuden käyttää läntisiä taideinstituutioita hyväkseen sanomansa levittämiseen. Koin vuoropuhelun aitona.
↧

Katutaidetta 131: Naapuritalon sähkökaappi

May 21, 2016, 12:57 pm
$
0
0
Tänään kun lähdin kaupungille, näin naapuritalon nurkalla näyn, joka ensin hämmästytti: graffari keskellä päivää kannut maassa talonnurkalla. Mutta siinähän olikin sähkokaappi, ja tunnistin tekijänkin samantien vanhaksi tutuksi: Emilio Mäkipää (s. 1994) eli 3feR. Hän oli tehnyt – osin myös luotsaamansa seniorigraffariryhmän SixFive Crewn kanssa – Helenin kanssa sopimuksen muutamista kantakaupungin sähkökaapeista. Olen nähnyt heidät kaikki liki kolme vuotta sitten maalaamassa Ortonin veistospuistoon vähän isompaa seinää, joten oli hauska taas tavata.
Tässä Emilio työnsä ääressä:


↧
Viewing all 496 articles
Browse latest View live
Search