Alaston kriitikko

Viime maanantaina vietettiin Galleria Ortonissa Pauliina Turakka Purhosen (s. 1971) näyttelyn (8.2.–4.3.) avajaisia. vasta tänään ehdin muilta töiltäni kirjoittamaan gallerian verkkosivuille taiteilijaesittelyn:

Paikka jossa viihdytään

Kuvataiteilija Pauliina Turakka Purhonen (s. 1971) on tullut tunnetuksi maalauksistaan ja ehkä ennen kaikkea tekstiiliveistoksistaan. Hänen usein groteskia muistuttavat nukkemaiset veistokset eivät ole pelkää räyhäkkää nykytaidetta, vaan hän on saanut innoitusta työskentelyynsä muun muassa keskiaikaisten kirkkojen pyhimysveistoksista.

Turakka Purhonen on usein kuvannut lähipiiriään ja perhettään ja vielä varsin avoimesti, usein koskettavastikin, mutta silti hän piti Galleria Ortonissa nyt nähtävää kokonaisuutta yhtenä vaikeimmista taiteellisista projekteistaan – varmaankin koska hän joutui lyhyessä ajassa niin intiimiin kosketukseen niin monen uuden tuttavuuden kanssa.

Turakka Purhonen piirsi viikkoja öljypastellilla eräässä rööperiläisessä baarissa – aamulla, päivällä, illalla ja joskus jopa myöhään yöhön. Osa kuvista on intiimejä muotokuvamaisia henkilötutkielmia, osassa ihmiset ovat osa miljöötä ja kokonaistunnelmaa.

Turakka Purhosen sarja Huvipursi (2015–16) on itse asiassa melko ainutlaatuinen projekti. Se on osin dokumentaarinen ajankuva siitä Helsingin Punavuoresta, jota ei kohta enää ole. Baari on viimeisiä linnakkeita, joissa vanha rööperiläisyys ja sen yhteisöllinen kulttuuri turvaverkkoineen vielä elävät kuin pienenä saarekkeena hektisen nykyajan keskellä. Siellä elää vielä muun muassa se tuhoutunut kantakaupungin teollisen miljöön henki, joka aikoinaan leimasi Punavuorta – eikä yksistään läheisen telakan takia: sijaitsihan vieressä aikoinaan Fazerin makeistehdas, Kaapelitehdas ja Airamin lampputehdas. Moni kanta-asiakkaista on edelleenkin kuitenkin juuri telakan väkeä, eläkkeelle tai osa työttömäksi jääneitä äijiä, Rööperin viimeisiä ”staroja”, niin kuin stadin slangilla aikoinaan sanottiin.

Ainutlaatuisuudella tarkoitan sitä, että en saa mieleeni kuin yhden yksittäistä baaria ja sen väkeä kuvaavaa taideteoksen. Kyseessä on ruotsalaisen Anders Petersenin klassinen, myös kirjana ilmestynyt Café Lehmitz (1978). Petersen itse kommentoi, että ”Lehmitzin ihmisiä leimasi sellainen läsnäolo ja rehellisyys, joka minulta itseltäni puuttui”.

Tässä yksi Anders Petersenin (s. 1944) Lehmitz-kuva.

Olen seurannut Turakka Purhosen baarityöskentelyä ja uskallan väittää, että hän myös ylitti tuon Petersenin puutteen. Näin sen, miten ihmiset alkoivat luottaa häneen ja ottaa hänet omakseen – lopulta aistin, että he olivat vähän ylpeitäkin ”omasta taiteilijastaan”. Tämä luottamuksellinen ja aito vuorovaikutus myös näkyy piirustuksissa.

Projektissa ei kuitenkaan ollut kyse pelkästä dokumentoinnista vaan myös taiteesta ja estetiikasta. Turakka Purhonen on havainnoinut tarkasti kulloistakin ilmapiiriä – sekä psykologisessa mielessä että värimaailmaan liittyen. Hän on ollut kiinnostunut päivänkierron tuottamista erilaisista valoista, eikä ole vain mekaanisesti toistanut jotain keksimäänsä perusideaa. Aamu ja ilta tulevat näkyviksi – samoin kuin ihmisten tunteet ja kulloinenkin mieliala. Kaikki tämä – kuten edellä totesin – varsin ainutlaatuisella tavalla.

Vähän narsismia kehiin. Olin siellä minäkin, Pauliinan veljenpojan kanssa. Tässä Pipopäät.

***

Pauliina piirtämässä. Piti kokeilla vaimoltani lainaamani kameran Art-valikosta "dramaattista sävyä". Oikeat valokuvaajat saavat pilkata minua kaikessa rauhassa.

Olen juuri junassa matkalla Jyväskylään osallistumaan paneelikeskusteluun 'Polemiikkia taidekritiikistä'. Keskisuomalaisessa ilmestyi tänään aiemmin puhelimessa Rauli Karjalaiselle antamani haastattelu. Tässä linkki.

Sanoin muun muassa näin: "Kritiikki ei välttämättä kuole, mutta se marginalisoituu. Kritiikki tulee palaamaan esteettiseen, vähemmän journalistiseen ja vähemmän työtä tarjoavaan muotoon." Luulen valitettavasti olevani oikeassa. Onneksi koen olevani jo vanheneva mies, mikä ei kuitenkaan poista sitä, että aion tänään olla vähän ärhäkkä. Paneelissa on nimittäin mukana Keskisuomalaisen päätoimittaja Pekka Mervola– yksi näitä isojen lehtikonsernien päätoimittajia, jotka myivät journalistisen etiikan markkinafundamentalismin alttarille, ja sitä kautta hylkäsivät kulttuurijournalismin kehittämisen. Näin ainakin minä ajattelen.
Voi tietenkin olla, että keskustelu on sitä samaa jankkaamista ja urputtamista, joihin se on poteroissaan tottunut. No, onneksi luvassa on ainakin jotain hauskaa, kun vanha Suomen mestari Jouni Salo soittaa alussa sahaa. En ole tainnut kuulla sahansoittoa kuin kerran elämässäni livenä.

Olin eilen Jyväskylässä kritiikkiaiheisessa paneelikeskustelussa. Oli vähän hupaisaa olla kuin stara: Keskisuomalaisessa oli koko sivun ennakkojuttu. Paikan päällä annoin vielä haastattelun paikalliselle Ylelle sekä radioon että televisioon. Nyt Keskisuomalaisen ja Ylen sivuilla oli vielä tänään jälkijuttukin.

Tässä linkkiKeskisuomalaisen juttuun.

Tässä linkki Ylen juttuun.

Yritin minä vähän haastaakin Keskisuomalaisen päätomittaja Pekka Mervolaa, mutta tietty ihan suotta. Nää päätoimittajat, jotka maksaa kriitikoilleen niitä silkalta vittuilulta tuntuvia satasen juttupalkkioita (ja tämä ei siis ole kielikuva vaan fakta), on silkkaa hanhenselkää, joka tarjoavat julkisuudessa aina sitä samaa myönteistä ja valheellista liturgiaa siitä, miten hyvin kulttuurjournalismilla – ainakin heidän lehdessään – menee.

Mutta oli tilaisuudessa jotain hyvin myönteistäkin. Se keräsi paikalle noin 120 ihmistä, jotka osallistuivat myös keskusteluun ja kaipasivat hyvää kritiikkiä.

Ehkä meillä on siis vielä jotain toivoa. Ehkä Jyväskylä onkin Suomen Ateena?

Ai niin, koko juttu striimattiin vielä Radio Jyväskylässäkin.

Eräällä kuvanveistäjäystävälläni on tapana – toisin kuin monella muulla kuvanveistäjällä (ainakin stereotypioissa) –Jaloviinan juomisen...

... sijaan lukea filosofiaa kuntosalilla crosstrainerissa:

Menneellä viikolla hän teki sitä tunnin ja neljäkymmentä minuuttia lukien Maurice Merleau-Pontyn...

... esseetä 'Epäsuora kieli ja hiljaisuuden äänet', josta Tapani Valkonen totesi taannoin blogissaan: "Merleau-Ponty kysyy artikkelissaan 'Epäsuora kieli ja hiljaisuuden äänet', että mitä muuta maalari (tai runoilija) toisi julki kuin kohtaamisensa maailman kanssa? Ajattelen, että yksittäinen maalaus on viikkojen tai jopa vuosien aikana käytyjen keskustelujen tiivistelmä. Tarkoitan oikeastaan sisäistä puhetta, mutta toisaalta myös vuoropuhelua maailman kanssa."
Ja niinpä ystäväni joutui välittömästi treenin jälkeen outoon vuoropuheluun maailman kanssa mennessään ruokakauppaan. Hän sai yhtäkkisen heuristisen ajatuksen ja laittoi kätensä laukkuun tarkistaakseen kesken ostoksiaan erään Merleau-Pontyn lauseen, mutta muutti sitten kuitenkin mieltään ja päätti palata aiheeseen vasta kotona. Joku nainen oli nähnyt käden laukussa ja ilmoittanut myymäläetsivälle mahdollisesta varkaudesta. Myymäläetsivä pysäytti ystäväni ja pyysi näyttämään laukkunsa sisällön. Ystäväni, joka on kiivas mies, totesi: "Toi on tosi törkeetä, sun työpaikkas voi olla nyt vaarassa!" Pelästynyt etsivä päästi sitten ystäväni jatkamaan matkaa eikä kutsunut poliiseja.
Ystäväni on hyvä kuvanveistäjä...

... mutta niin on moni Jallustakin pitävä kuvanveistäjäystäväni. Heidän heuristiikkaansa kuuluu esimerkiksi 'erikoistapaukisen kokeileminen'. Tästä nimenomaisesta erikoistapauksesta ystäväni on luopunut jo vuosia sitten.

PS. Vanhana bibliofiilinä esitän kuitenkin myös samalla halveksuntani kuvanveistäjäystävääni kohtaan. Crosstrainerin rakenteesta johtuen hänellä on tapana pilkkoa paksummat kirjat pienemmiksi osiksi ja vahvistaa ne omilla teippivirityksillään, jotta ne pysyisivät luettavina paikallaan crosstrainerin rakenteessa. Näin hän teki esimerkiksi rakastamalleni Bengt Jangfeldtin loistavalle Majakovski-elämäkerralle Panoksena elämä (WSOY 2008), mitä en koskaan voi antaa anteeksi.Ystäväni siis tuhoaa kirjoja, minkä koen vastenmielisenä. Sitä paitsi fyysinen kirja on mielestäni edelleenkin paras, hienostunein ja luotettavin sivistyksen käyttöliittymä.
Toisaalta toinen ystäväni Hanna Johansson, jonka kanssa piipahdin oluella – vain yhdellä, ja hänkin joi vain pienen – pari päivää sitten, on pari vuotta sitten kirjoittanut samaisesta esseestä: "Vaikka perspektiivi ei suoranaisesti johda meitä Merleau-Pontyn mukaan harhaan, se kuitenkin asemoi maailman oudosti paikalleen, sulkee ulos monia arvoituksia, ja tarjoaa vain rajallisen ja rajoitetun näkökulman maailmaan."
Bibliofiilin näkökulmakin voi olla epäilemättä rajoitettu.
Täytän muuten tänään 59 vuotta.Älkää onnitelko, älkää laittako rahaa mihinkään hyväntekeväisyystilille, jonka teille voisin tarjota, vaan menkää ja ostakaa hyvä kirja ja lukekaa sitä illalla sängyssä ollen minulle kiitollisia siitä, että juuri tämän päivän kunniaksi kehotin teitä tekemään niin. Siinä tarpeeksi onnittelua.Näin me pidämme sivistystämme yllä.
Minäkin aloitin tänään uuden tärkeän tuntuisen kirjan, Antti Kasvion Kestävä työ ja hyvä elämä (Gaudeamus 2014), jossa hän muun muassa toteaa: "On erityisen tärkeää, että Suomi osoittaa olevansa mukana niissä kansainvälisissä pyrkimyksissä, jotka tähtäävät valistuksen perinnön eteenpäinviemiseen. Valistuksen perinnön aiemmat rajat on ylitettävä niin, että tuloksena on ihmisen kehittyvät tarpeet ja niiden luonnolliset perustat keskenään tasapainoon saattava kestävä sivilisaatio. Tämä tavoite ei voi toteutua ilman vapauksien ja ihmisoikeuksien johdonmukaista kunnioittamista, riippumatonta tiedettä ja planeetalta löytyvien luonnonvarojen saattamista ihmiskunnan yhteiseen hallintaan."
Tämän ja itseni kunniaksi otan illalla fingerporillisen Jallua.

Lisään Kasvion listaan vielä "riippumattoman taiteen", joka tosin riippuu niin moninaisista asioita, kuten edellä olemme todistaneet.

Viime torstain Kirkko & Kaupungissa (6/16) ilmestyi juttuni Didrichsenin taidemuseonnäyttelystä Olipa kerran Neuvostoliitto – teoksia Arefjevin kokoelmista (13.2.–15.5.). Otiskointi oli taas vaikeaa. Oma ehdotukseni oli 'Sosialistista myöhäisrealismia', verkkoversiossa se on 'Neuvostotaiteen näyttely murtaa stereotypioita' ja printissä: 'Vaikuttavaa neuvostotaidetta'– siis se kaikista huonoin vaihtoehto, mutta taittaja on ilmeisesti tarvinnut lyhyen otsikon. Tällaista on kirjoittajan arki. Tässä kuitenkin itse juttu:

Vaikuttavaa neuvostotaidetta

Suurimmalla osalla meistä on käsitys siitä, mitä oli neuvostoliittolaisen taiteen sosialistinen realismi. Useimmille se on halveksittavaa epätaidetta, toisille naurua herättävää camp-huumoria.

Meillä on ylimalkainen käsitys uuden sosialistisen yhteiskunnan työn sankareista, joita taiteen piti ihanteellisesti kuvata. Neuvostoliiton kirjailijaliiton vuoden 1934 ohjeiden mukaan taiteen tuli ”heijastaa ja tulkita elämää yhteiskunnan perusrakenteiden, sosiaalisten suhteiden kautta. Taiteen tuli myös tukea valtion pyrkimyksiä sosialistisen yhteiskunnan rakennustyössä.”

Vielä viisi vuotta Josif Stalinin kuoleman jälkeen Muusikkojen liitto sai puolueelta viestin, joka mukaan ”todellisuutta piti heijastaa liikuttavin, kauniin ja poeettisiin kuvin, joiden läpi tunkeutuu optimismi ja jalo ihmisyys, rakentamisen paatos ja kollektivismin henki”.

Vitali Mjagkov (s. ?), Kutojattaret, 1975.

Miksi sosialistinen realismi epäonnistui? Englantilainen kriitikko John Berger totesi jo neuvostoaikana (1969), että sosialistinen realismi oli realismin valekaapuun puettua naturalismia ja sellaisenakin vain kuvitteellista: ”Naturalismista tuli eräänlainen alibi epäluonnolliselle ja valheelliselle.”

Vuonna 1956 Nikita Hruštšov piti kuuluisan puheensa henkilökultista ja sen seurauksista, ja joskus 1960-luvulla alkoi taiteessakin aikakausi, jota on tapana nimittää ”suojasääksi”.

Kuvataiteen suhteen aikakausi on ongelmallinen: se ei tuottanut Jevgeni Jevtušenkon tai Andrei Tarkovskin kaltaisia maailmanluokan taiteilijoita. Hruštšov itsekin hyökkäsi abstraktin taiteen kimppuun vuonna 1962. Sitten alkoikin muualla maailmalla tunnetussa neuvostoliittolaisessa kuvataiteessa toisinajattelijoiden aika.

Tää olis ollut mun valinta himaan. Sergei Jakobtšuk (s. ?), Saamelaisnaiset, 1977.

Tähän harmaaseen ja rajoiltaan epäselvään välikauteen iskee Didrichsenin taidemuseon uusi näyttely.

Olen harrastanut venäläistä taidetta paljon. Olen ollut avantgarden lumoissa, olen suhtautunut huumorimielessä sosialistisen realismin kauheimpiin tuotoksiin. Siksi olikin vaikuttava kokemus nähdä näyttely sellaisilta neuvostotaiteilijoilta, joista vain yhden tuotanto oli entuudestaan tuttua: Aleksandr Deineka (1899–1969) oli Suomessakin aikoinaan jonkinlainen sankari.

Aleksandr Deineka (1899–1969), Hyvä aamu, 1959–60. Kuten näkyy tekniikastakin, kyseessä on luonnos mosaiikkityöksi. Sitä ei kuitenkaan koskaan toteutettu.

Näyttelyltä on turha odottaa unohdettuja ja nyt uudelleen löydettyjä mestariteoksia. Sen voima onkin lähinnä siinä, että se murtaa stereotypioita. Suurin osa töistä on jonkinlaista sosialistista realismia, mutta ei sitä, mitä ennakkoluuloinen katsoja odottaa. Valheellisen herooisuuden sijaan tarjolla on arkea, pieniä asioita, elämäniloa, myös surua, herkkyyttä ja jopa vähän kepeää eroottisuuttakin – eikä tämä koske pelkästään ns. miehistä katsetta: on siellä komeita miehiäkin. Tarjolla on paljon ”jaloa ihmisyyttä”. Tuli jopa mieleen, että juuri tällaista sosialistisen realismin olisi pitänyt olla ollakseen aitoa taidetta. Se tuli vain liian myöhään.

Olisi helppo lopettaa kliseeseen, jonka mukaan Didrichsen on tehnyt kulttuuriteon, mutta nykykielisesti ja museon tietyn elitistisen historian huomioon ottaen totean mieluummin, että tämä näyttely on kova veto.

***

PS. Olisin minä vähän moitteitakin voinut antaa, mutta tila ei antanut enää periksi. Valikoima ei selvästikään ollut paras mahdollinen: mukana oli muutama vähän turha duuni 1920–30-luvun avantgarden liepeiltä ja yksi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen (1995) tehty. Olisi ehkä pitänyt keskittyä tarkemmin teemaan. Tosin on pakko tunnustaa, että todellisuudessa se, jonka olisin mieluusti vienyt himaan oli yksi näistä vanhoista:

Konstantin Vjalov (1900–1976), Raitiovaunulinjan asennus, 1920-luku.

Katutaiteilija Acton ja hänen kumppaninsa Saija Salonen ottivat yhteyttä ja päädyimme siihen, että tarjosin blogiani julkaisualustaksi heidän huolelleen, jonka jakavat myös muut allekirjoittajat. Vanhana taiteen sosiologian opettajana tietenkin huomaan, että olemme juuri nyt todistamassa prosessia, jossa taidekentällemme muodostuu uusi "alakenttä" (vrt. vaikka suomalaisen kuvaneveistotaiteen kenttä), eikä se luonnollisesti ole kivuton prosessi. Tässä teksti (kuvat Acton ja Saija Salonen):

Palkkaa graffititaiteilijoille

Suomalainen graffiti- ja katutaide elävät uutta tulemistaan nollatoleranssivuosien jälkeen. Maalarit tunnustetaan taiteilijoiksi, moni taidemuseo on hankkinut graffititaiteilijoiden teoksia ja maalauksia on ilmestynyt myös katukuvaan. Aalto on nouseva ja näyttäisi lupailevan maalareille hyvää.

Mutta…

Jokaisella taidealalla painitaan samojen kysymysten äärellä: taiteilijoiden toivotaan tekevän työnsä ilmaiseksi, palkkanaan vain mahdollinen näkyvyys. Itseään kunnioittavien ja ammattitaiteilijoiden liittoihin kuuluvien taiteilijoiden on yleensä ymmärrettävästi tällaisesta kieltäydyttävä. Ammattitaiteilijoiden ei pitäisi työskennellä korvauksetta ja näin kutistaa omaansa sekä toisten leipää. Kulunut lause kuuluukin, että näkyvyyttä ei voi syödä.

Graffititaiteilijat ovat tässä nyt vedenjakajalla.

Vakavaraiset toimijat pyytävät usein graffititaiteilijoilta vapaaehtoistyötä, vaikka heidän oma henkilökuntansa nauttii kuukausipalkkaa. Tilaustyöt, tapahtumat ja julkiset maalaukset on helppo rakentaa taiteilijoiden tekemän ilmaisen sisällön varaan tarjoten maalareille vain potentiaalista näkyvyyttä. Kuitenkin viestinnässä usein korostetaan tilaisuutta taiteilijoiden sijaan, mikä tekee tilanteesta taiteilijoille entistä haastavamman. Useimmiten nämä tapahtumat itsessään ovat loistavia ja tarjoavat tekijöille hyvän julkisen esiintymisen mahdollisuuden. Jättäytymällä pois ilmaistöistä taiteilijat menettävät mahdollisuuden CV:n kasvattamiseen.

Yleisöt tuntevat tapahtumat ja odottavat näkevänsä niissä graffititaiteen huiput, mutta on tärkeää tiedostaa se, että kaikki graffititaiteilijat eivät osallistu julkisiin ilmaisteoksiin. Haaste ei olekaan tapahtumassa vaan siinä, miten niihin osallistuvat taiteilijat yleisölle esitellään ja kuinka he saavat osallistumisestaan konkreettisen korvauksen. Suurelle yleisölle on helppo esittää lähes kuka tahansa julkisesti seinään maalaava henkilö graffititaiteilijana. He tuntevat harvemmin alan tekijöitä ja historiaa: alan syvällinen tieto on harvojen, lähinnä graffitiammattilaisten, hallussa. Graffititaiteen vertaisarvioon ei ole vakiintuneita käytäntöjä.

Osa suomalaisista graffitimaalareista ei myöskään koe itseään taiteilijoina tai halua toimia ammattimaisesti. He näkevät itsensä ”wraittereina”, jolloin harrastaminen seinälle kuin seinälle on heidän oma valintansa. Tätä emme tuomitse, mutta me ammattitaiteilijan polun valinneet tarvitsemme käyttämästämme ajasta ja ammattitaidosta korvauksen.

Pyydämmekin itseään taiteilijoiksi arvottavia vastaisuudessa harkitsemaan tarkkaan suhtautumistaan työtarjouksiin, joista ei olla maksamassa korvausta. Lisäksi pyydämme kaikkia ammattitaiteilijoita yhdistämään voimansa meidän ja muiden samoin ajattelevien taiteilijoiden kanssa, jotta saamme nostettua graffititaiteilijoiden ja heidän työnsä arvostuksen oikealle, reilulle ja kaikkia taiteilijoita tasapuolisesti kohtelevalle tasolle. Julkisten teosten budjetteihin on sisällytettävä korvaukset taiteilijoille.

Jos tilaajat eivät näe teoksia taiteena, on ystävällistä puhua harrastustoiminnasta ja sen julkisesta esittämisestä. Tällöin kohteita tulisi tarjota maalattaviksi ensisijaisesti harrastajille pitkän linjan ammattilaisten sijaan. Suomessa ala on vielä tuore ja taiteilijan asema herkkä. Toivoisimme erityisesti taidelaitoksilta taiteilijoiden työn suojelemista. Eihän kenelläkään tule mieleen tilata taidemaalarilta ilmaisteosta museon kylkeen tai päinvastoin kutsua työväenopiston öljyvärikurssin oppilastöitä alan huipuiksi.

Lisäksi toteamme, että teemme edelleenkin mielellämme yhteistyötäkaupunginosatapahtumien, kilpailujen ja muiden selkeästi vapaaehtoistyölle pohjaavien tilaisuuksien kanssa. Järjestöille ja varattomille toimijoille voimme jakaa edelleen iloa taiteestamme vapaaehtoistyönä, kun kaikille osapuolille on selvää, ettei työstä kukaan hyödy rahallisesti tai pyri hyötymään maalareiden maineesta tai muutoin kaupallisessa mielessä. Me taiteilijat koemme vapaaehtoistyömme arvokkaaksi panokseksi, silloin kun itse vapaasta tahdostamme valitsemme hyväntekeväisyyskohteen. Tilaajan kannalta on hyvin tärkeää tiedostaa ero hyväntekeväisyyden, vapaaehtoisuuden ja tilaustyön välillä.

Emme halua osoitella keskustelussa yhtäkään toimijaa, koska graffitikenttä on muuttunut muutamassa vuodessa paljon, ja alalle on tullut useita uusia toimijoita. Tässä tilanteessa taiteilijoiden kannalta epäedullisista ratkaisuista uhkaa tulla pysyviä toimintatapoja, jotka nyt mahdollisimman varhaisessa vaiheessa kannattaa muuttaa taiteilijan kannalta kunnioittavammiksi. Toivomme toimijoiden välille yhteisiä pelisääntöjä, jossa luova työ arvotetaan samalle tasolle traditionaalisen työn kanssa.

Uskomme kaikkien toimijoiden hyvään tahtoon sekä taiteilijoiden aitoon arvostukseen. Siksi haluamme nostaa asian avoimesti esille ja kutsua kaikki toimijat osaksi tätä koko graffitikentälle positiivista muutostyötä.

Allekirjoittaneet:

Marko Saarelainen, Acton, graffititaiteilija / katutaideyrittäjä

Saija Salonen, tuottaja / katutaideyrittäjä

Klaus Barck, Close, graffititaiteilija

Eore, graffititaiteilija

Jussi TwoSeven, kuvataiteilija

Kaih, graffiti- ja katutaiteilija, graafikko

Rosa Kivinen, Ruusa, katutaiteilija / graafikko

Juha Lahtinen, kuvataiteilija

Maria Salome, katutaiteilija

Pete Nieminen, Hende, graffititaiteilija / kulttuurituottaja

Nora Helsinki, katu- ja kuvataiteilija / yrittäjä

Johanna Nuutinen, JR, Katutaiteilija

Osmo, Raw Deal

Janne Siltanen, kuvataiteen maisteri / graffititaiteilija

Jani Tolin, kuvataiteilija

Jouni Väänänen, Psyke, graffititaiteilija / yrittäjä

Vantaan taidemuseo Artsi

Kaupunkikulttuurien Tuki ry

Katutaideyhdistys Päävärit ry

Joskus viime viikolla ilmestyi tuorein Taide (1/16). Vietin taannoin päivän innostuen pitkästä aikaa videotaiteesta:

Kun vakava on hauskaa

Jaakko Pietiläinen: Sibelius, Galleria Sinne, Helsinki 4.–20.12.2015

Jan Ijäs: Aika ja yhteys / Jäte, Galleria Heino, Helsinki 21.11.–20.12.2015

Erkka Nissinen: Mikä on yhteisö?, Sorbus-galleria, Helsinki 4.–20.12.2015

Videotaiteesta on tapana puhua pahaa lähinnä vain selän takana. Videotaide on taidemaailman älyosastoa, joten sitä koskevia banaaleja kommentteja selvästikin vältellään. Videoteoksia sanotaan harvoin tylsiksi – niin tylsiä kun monet niistä ovatkin. Videoita ei usein katsota kokonaan. Luuppeja joutuu katsomaan usein sitten, että katsot ensin lopun ja sitten sen alun ja sitten yrität rekonstruoida tarinan päässäsi uudestaan – jos siinä ylipäänsä on joku lineaarinen tarina. Jos ei, niin se rekonstruktio on vieläkin vaikeampaa, koska ainakin siinä on joku rytmillinen tai assosiatiivinen kokonaisrakenne, joka väärin katsotun luupin kautta häviää.

Syyllistyn itsekin usein samoihin kärsimättömyyden tuottamiin ennakkoluuloihin. Saatan joskus väsyksissäni tai kiireissäni katsoa 35 minuutin teosta kaksi minuuttia ja luokitella sen mielessäni johonkin niihin kategorioista, joista ei myöskään paljon puhuta julkisuudessa ja joista voi ajatella itsekseen vaikkapa: ”Ai, tää on taas tätä.” Tyhmähän tällaista on kirjoittaa, mutta kai kriitikkokin on syytä olla joskus olla hieman avoimempi. Niinpä lisään yhden tarinan. Olin kerran sopinut kirjoittavani jutun eräästä pitkästä videoteoksesta ja katsoin sen lopulta peräti kahteen kertaan, kun en saanut sen ideasta tolkkua. Oli pakko perua koko juttu.

Aloitin näin pitkällä johdannolla, koska 20.12. päätin laittaa ennakkoluuloni kunnolla koetteelle ja viettää keskittyneesti kokonaisen videopäivän.

Ennakkoluuloni karisivat pitkin päivää, ja jokaisessa näyttelyssä opin myös sen, että vakavista asioista voi kertoa huumorilla olematta mikään varsinainen humoristi. Vietin totaalisen onnistuneen ja nautinnollisen videotaidepäivän.

Jaakko Pietiläinen on häkellyttävä taiteilija. Hän lavastaja, jonka tausta on graafisessa suunnittelussa. Nyt hän on tehnyt debyyttinsä kuvataidemaailmassa videoteoksella Sibelius, jonka hän on itse käsikirjoittanut, ohjannut, leikannut ja säveltänyt. Lisäksi hän näyttelee molempia päärooleja: Sibeliukseksi itseään kuvittelevaa miestä ja myös sitä ikään kuin historiallista Sibeliusta, joka tämä mies kuvittelee olevansa.

Sankari on labiili, horjuvassa ja epävarmassa mielentilassa oleva henkilö, joka ikään kuin elää harhoissaan todeksi miehistä sankaritaiteilijan myyttiä. Se naurattaa katsojaa, mutta tekee samalla surulliseksi. Luulen, että itse vaivuin aika nopeasti omiin idioottimaisiin nuoruudenmuistoihini, joita moni meistä on varmaankin jakanut. Tarkoitan niitä kingifiiliksiä, joista esimerkiksi musiikki voi tietyssä nuoruuden vaiheessa tuottaa – omituisine harhoineen. Muistan varsin hyvin sen, kun kuuntelin vuosia ainoastaan reggaeta ja harmittelin sitä, että olen valkoinen – ja totta kai unelmoin Jamaikalle muuttamisesta. Pietiläisen Sibelius on samanlaisten harhojen vanki, mutta elokuva ei ole nostalgista leikkiä: se pureutuu kansallisromantiikkamme stereotypioihin ja muodostuu eräänlaiseksi taidehistorian ja kansallisaatteen psykodekonstruktioksi. Taisin juuri keksiä uudissanan, mutta luulen sen olevan osuva.

Pietiläisen teos on sekä absurdi että hauska ja kuitenkin samalla koskettavuudessaan vakava. Toivon hänen todella jatkavan valitsemallaan tiellä.

Sama absurdin ja vakavuuden maailma jatkui Jan Ijäksen näyttelyssä, joka koostui useista videoinstallaatioista ja esinekoosteista. Se oli ehkä hieman liian runsas, mutta kun oli varannut aikaa, jäi melkein kaipaamaan lisää. Osiossa RahaIjäs käsitteli muun muassa Zimbabwen maailman historian hurjinta inflaatiota: vuonna 2008 se oli 231 000 000 %. Zimbabwe joutui luopumaan omasta rahayksiköstään, ja ainoa käypä valuutta oli dollari. Vanhoista rahoista saatettiin tehdä erilaisia taide- ja koriste-esineitä tai viedä suoraan kaatopaikalle, mutta koska dollareita oli niin vähän, niistä pidettiin hyvää huolta. Ne likaantuivat ja kuluivat huolestuttavasti. Videolla näytetään nuoria miehiä haastatellen, minkälaista zimbabwelainen rahanpesu tuolloin oli: paras tapa oli käyttää Omo-pesuainetta ja silittää dollarit sitten huolellisesti. On varmaan kliseistä todeta, että ”itkeäkö vai nauraako”, mutta juuri siltä tuntui. Oikea maailma on aivan yhtä absurdi paikka kuin Daniil Harmsin parhaat lyhytkertomukset.

Hylky on puolestaan kuvattu Lampedusan saarella, jonne saapuu pakolaisia Pohjois-Afrikasta. Rannalle jääneet hylyt muuttuvat erilaisiksi kauppatavaroiksi. Mieleen tuli heti ajatus siitä, mitä tapahtuu Raja-Jooseppiin kerääntyville romukuntoisille Ladoilla ja Volgille. Kenenkähän omaisuutta ne edes ovat? Voisiko Ijäs matkustaa sinnekin?

Ja sitten vielä Pommi, jossa Ijäs dokumentoi viidentoista minuutin ajan hirtehisesti sitä, miten puolustusvoimat tuhoaa Kittilässä vuosittain 1,2 miljoonaa vanhentuneita ja virheellisiä räjähteitä. Tätäkään asiaa en ole tullut koskaan ajatelleeksi.

Ja oli näyttelyssä vielä paljon muutakin – ehkä jopa vähän liikaa. Mieleeni tuli kuitenkin kokonaisen Ijäs-viikonloppufestivaalin järjestämisestä jossain Andorran kaltaisessa paikassa. Ollaan nyt sitten vähän kriittisiäkin: kuvataiteen kaltainen pseudofilosofinen installointi (”Rakenne muistuttaa vinyylilevyä, joka puolessavälissä näyttelyä käännetään ”ympäri” teosten vaihtuessa toisiin”) tuntui turhalta kikkailulta.

Myös Erkka Nissinen on varsinainen neropatti. Hän oli laittanut esille yli sata mustepiirustusta ja niistä koostetun videoanimaation. Hän menee kuviensa kanssa kuvitteelliseen yhteisöön ja tutkii sen yhteisöllisyyttä, mutta varsin anarkistisella tavalla näyttäen kuviensa kautta totaalisen absurdeja metamorfooseja, joista vain osalla on tekemistä arkitodellisuuden kanssa – mutta siellä taustalla sekin vaani.

Nissinen on groteski ja varsin outo tarinankertoja, mutta kuitenkin jollain tavalla ”lämmin ja sydämellinen”, niin kuin eräällä jo kuolleella taiteilijaystävälläni oli miltei päivittäin tapana sanoa – useimmiten kaikista ihmisistä. Sarkasmi taitaa olla Nissisenkin taiteilijanlaadun ydinaluetta.

Viime viikolla ilmestyneessä Taiteessa (1/16) oli myös yksi kirja-arvioni:

Kuvismaikat on muuten oikeasti kiinnostavia

Kuvis sata. Kuvataideopettajien koulutus 1915–2015. Toimituskunta: Pirkko Pohjakallio & al. Aalto-yliopisto 2015.

Ensimmäisenä muisto. Kansakoulussa kuvista hoitanut luokanopettajani antoi tehtäväksi piirtää – käytössä oli silloiset huonot väriliidut – ilmapallonmyyjän. Piirsin hahmolle silloin muotiin tulleet leveälahkeiset farkut. Opettaja haukkui minut aggressiivisesti luokan edessä: ”Epäonnistunut työ. Ei ilmapallonmyyjällä voi olla tuollaisia housuja.” En saanut kuitenkaan suurta traumaa.

Toisena paljon muistoja. Olen tehnyt lukemattomia taiteilijahaastattelua. Erittäin monessa se ensimmäinen ja usein tärkein vaikuttaja, joka alkusysäyksellään teki taiteilijasta ihan oikean taiteilijan, oli kuvismaikka. Esimerkiksi edesmennyt ystäväni, akvarellisti Markku J. Rantala(1950–2007) totesi ykskantaan: ”Suurin vaikuttajani taiteilijaksi tulemiseen oli epäilemättä television Kylli-täti.” Nuoremmalle väelle tiedoksi: kuvismaikkana monissa kouluissa toiminut Kylli Koski (1906–2007) piirsi televisiossa vuodesta 1957 vuosikymmeniä, viimeisinä Kylli-tädin joulusadut(1990–95).

Kolmantena taidesosiologisia havaintoja. Taiteilijakuntamme verkostot syntyvät usein taideopintojen myötä. Taiteilijoistamme melkoinen joukko on valmistunut Kuvataideakatemian sijaan Taikin kuvisopettajalinjalta. Moni heistä on joutunut kärsimään tietystä kollegoiden vähättelystä, koska he ovat alun perin ”vain” kuvismaikkoja. Mutta tuskin esimerkiksi kuvanveistäjä Pirkko Nukarilla tai akvarellisti Marjatta Hanhijoella on tästä suuria traumoja.

Neljäntenä merkittävä kokemus: Kuvis sata on kirja, jonka kautta olen oppinut paljon paremmin ymmärtämään kunkin aikakauden kuvallisen ajattelun ja siihen liittyvän opetuksen yhteiskunnallista kontekstia, myös piilo-opetussuunnitelmia, joita en itse kansakoulussa ollut sisäistänyt piirtäessäni ”väärin”.

Olen esimerkiksi opetushommissani aina korostanut lähihistorian tuntemisen tärkeyttä: sisällöt vaihtuvat toisinaan nopeastikin, mutta institutionaaliset rakenteet hitaampaan tahtiin. Jotta ymmärtäisimme instituutioiden problemaattisuuden ja väistämättä syntyvän eritahtisuuden tuottaman hankauksen, on meidän paneuduttava niiden syntyyn ja historiaan sekä paradigmojen vaihtumiseen. Sitä tämä kirja tekee ja vielä aivan erinomaisella metodilla. Sen sijaan, että joku tutkija olisi käynyt kronologisesti läpi kuvaamataidon – nykyään tämän monta nimeä, muun muassa ”kuvaanto-opetus”, kantanut ala taitaa olla nimeltään ”visuaalinen kulttuurikasvatus” – opetuksen historian, on kirjaan valittu alkuperäistekstejä sadalta vuodelta ja rakennettu niistä temaattisia kokonaisuuksia nykykommentteineen.

Taide nauttii – mikäli se nyt sitä enää nauttii – perustuslaillista vapauttaan, mutta taiteeseen liittyvä opetus on ollut aina suhdannealttiimpaa ja myös voimakkaammin instrumentaalisten vaatimusten kyllästämää. Jollain tavallahan kuvisopetuksen yhteiskunnallista hyötyä on aina tarvinnut perustella ja joillain tavoinhan sitä on aina muokattu näihin perusteluihin sopivaksi. Mutta toisaalta: on siellä piillyt aina vastarinnan ja vallankumouksen siemenkin, ja moni vanhempi taiteilijatuttavani on muistuttanut minua siitä, että 1970-luvulla velloneissa poliittisissa taistoissa Taideteollinen korkeakoulu oli paljon vallankumouksellisempi paikka kuin Suomen Taideakatemian koulu. Sekin näkyy tässä kirjassa, jossa esimerkiksi Maria Laukka kirjoittaa vuonna 1970: ”Mutta kun nykyajan lapset näyttävät meille leikeissään yhteiskuntamme kaupalliset, teknokraattiset ja väkivaltaiset kasvot, me pelästymme.” Mikä tässä on epäajankohtaista? Ehkä vain se, että sitä mukaa kuin kaupalliset, teknokraattiset ja väkivaltaiset kasvot ovat vain lisääntyneet, tuntuu niiden pelästyjien määrä olleen – tai ainakin heidän äänensä kuuluu huonommin.

Mutta osasivat ne jo 1900-luvun alussa kirjoittaa kuin nykyhetkeä ennakoiden. Näin Lilli Törnudd (1862–1929), yksi pioneereista, vuonna 1907: ”Viimeisten vuosikymmenien kuluessa on tapahtunut suuria mullistuksia kuvaamataiteiden ja taideteollisuuden alalla. Käsitykset kauneudesta ja tarkoituksenmukaisuudesta ovat muuttuneet ja laajenneet. Taide on saanut uusia arvoja, uusia päämääriä ja näkökantoja. Vanhat kaavat ja traditionit ovat murtuneet, ja nykyaikainen henkinen elämä on raivannut itselleen tien kaikilla aloilla. Yleisenä sotahuutona on kuulunut: ”Takaisin luontoon!” Törnudd vastusti aiemman opetuksen ”mittausopillisuutta” ja ”koristeiden koneellista mukailemista”. Hän korosti muun muassa psykologiaa ja totesi: ”Sen nojalla myös oli pantava enemmän huolta taiteellisen tajunnan jalostamiseen ja kypsyttämiseen kuin kuolleiden tietojen paljouteen.” Mikä tässä on epäajankohtaista? Tietokone- ja mobiilimaailma on pikemminkin palauttanut tuon ”koneellisen mukailemisen” kaiken läpitunkevassa helppoudessaan.

En usko että koulutuksen – ja epäilemättä myös kuviskoulutuksen digitalisaation, jota monet irvileuat somessa näkyvät nimittävän ”pilipalisaatioksi”, nykyinen ylikorostuminen tulee viemään kehittyvää lasta kohti ”tietoista rakkautta luontoon”, mitä Törnudd tavoitteli. Hauskan meemin keksiminen voi toki olla luovaa ja voi puolustaa vaikka luontoa, mutta havainnon, käden ja mielen hiljaista ja parhaimmillaan hitaan kontemplatiivista ja moniaistista yhteistyön kehittämistä se tuskin avittaa. Veikkaan, että tulemme vielä palaamaan Törnuddin ikivanhoihin ajatuksiin – vaikkakin paljon viisaampina ja ehkäpä luontoa vielä enemmän rakastavina posthumanisteina, mihin osa nykytaiteesta meitä parhaillaan johdattelee.

Kuvis sata on jaettu viiteen päälukuun (Katse ja näkeminen, Kriittinen katse, Katse ympäristöön, Katse tekijään, ja Katse tutkimukseen), joiden kaikkien rakenne on sama. Ensin on lyhyt johdanto teemaan: Pirkko Pohjakallio on kirjoittanut neljä ensimmäistä ja Juha Varto esittelee tutkimuksen osuuden. Sitten seuraa valikoima keskeisiä tekstejä eri aikakausilta, ja kunkin luvun lopettaa tematiikkaa vuonna 2015 tarkasteleva asiantuntija: Helena Sederholm, Juuso Tervo, Anniina Suominen, Mira Kallio-Tavin ja Juha Varto. Rakenne on nerokas ja myös lukijaystävällinen: kirjaa voi lukea osissa ja palata tarvittaessa tiettyihin teemoihin. Kattava se ei tietenkään ole, mutta sen viereen voi esimerkiksi hankkia laitoksen ja sittemmin osaston johtaja 1970–80-luvuilla toimineen Antero Salmisen (1939–2003) kirjoitusvalikoiman Pääjalkainen – Kuva ja havainto (Taideteollinen korkeakoulu 2005).

Kirja on myös hyvin toimitettu: vanhemmatkaan tekstit eivät jää pelkiksi ”historiallisiksi” todistuskappaleiksi vaan ne on nivoutettu osaksi kuvataideopetuksen kumuloitumista. Vanhoista asioista on selvästikin opittu – niin virheistä kuin edelläkävijöiden viisauksistakin.

Edellä mainitun kaltaisia sitaatteja voisi siteerata miltei loputtomiin, mutta kulttuuriantropologiaa aikoinani pääaineena opiskelleena koin esimerkiksi Antero Salmisen artikkelin ’Lapsi antropologina’ suorastaan järkyttävän raikkaaksi, vaikka se on niinkin vanha kuin vuodelta 1988 – keskittyen televisioon ennen nykyistä internet-aikaa. Lapset eivät ole tyhmiä, mutta heidän visuaalista lukutaitoaan voi kasvattaa monin tavoin silloin, kun he alkavat hahmottaa visuaalisesti välitettyä kuvaa muusta maailmasta, ”vieraista kulttuureista” niin kun antropologiaakin joskus määriteltiin. Salminen kertoo hauskan tarinan jäsentelykyvyn kehittymisestä, kun hän oli viisivuotiaan poikansa kanssa vierailemassa Helsinkiin pysähtyneessä matkustajalaivassa. Poika piirsi siitä illalla kuvan ja näki laiva seuraavana päivänä televisiossa lehdessä. ”Ylpeänä poikani selitti, että tämä piirros, tuo laiva televisiossa ovat ihan eri laivoja, mutta kuitenkin jotenkin samoja laivoja kuin se oikea laiva.” Sain salamannopean assosiaation. Etteikö muka peruskoulun ala-asteella voisi käyttää havaintomateriaalina käsitetaiteen klassikoita, esimerkiksi René MagrittenCeci n'est pas une pipe (1928–29) tai Joseph KosuthinOne and Three Chairs(1965)? Tätä kautta kuulisimme tulevaisuudessa taatusti vähemmän puhetta ”postmodernista tekotaiteesta” ja voisimme keskittyä itse asiaan: lapsi antropologina, lapsi ympäristötaiteilijana, lapsi yhteisötaiteilijana ja myös lapsi ihan perinteisenä taiteilijana, joille riittää kynä – tai vaikkapa kamera – ja jolle pitää vain taata se keskittynyt aika, minkä maailman löytäminen aina vaatii. Resursseilla varustettu kuvismaikka on yksi parhaista mahdollistajista tätä kautta syntyvän hyvän elämän etsimiseen. Kuvis ei ole koskaan ”vain jotain kivaa”.

Kliseisiin on useimmiten paha lopettaa, mutta teen nyt ihan tarkoituksella juurin niin. Tämä kirja kuuluu jokaisen taiteenrakastajan hyllyyn.

Jääviyssyistä mainittakoon, että kirjoittaja on kahden kuvismaikkana toimineen kuvataiteilijan lapsi.

Olin tänään siunaustilaisuudessa. Oli ihana nähdä kappelin täydeltä paljon vanhoja kamuja ja Erkki Pirtolan (1950–2016) ystäviä ja yhteistyökumppaneita eri vuosilta. Fiilis oli harras mutta pihalla juuri niin rento kuin piti ollakin. Vähän naurettiinkin jo muistellessa erilaisia juttuja. Tässä Erkin maalattu arkku:

Ja tässä erkkimäinen bussi, joka vei Jollakseen muistotilaisuuteen, jonne en yksinkertaisesti jaksanut lähteä flunssaisesta olostani johtuen.

Kävin kuitenkin kotini lähikapakassa parin ystävän kanssa ottamassa maljan ja ehkä kaksikin Erkin muistoksi. Taiteilijakollega Tarja Teräsvuori (s. 1947) korosti Erkin kaikessa toiminnassa läpikulkenutta intensiivistä läsnäoloa ja rakkaudellisuutta. Ei tarvinnut olla eri mieltä. Hyvä mies ja kaveri lähti. Tulee elämään meissä monissa vielä monin tavoin. Ei taiteilijat onneksi kuole koskaan.

En ole ihan varma siitä, onko termi 'lasikatto' sukupuolitettu ja varattu vain vain naisille, mutta ilmaisu tuli mieleeni EGSin (s. 1974) avajaisissa Make Your Mark Galleryssa. Katutaide nimittäin mursi oman lasikattonsa lopullisesti hänen näyttelynsä Archipelago of Secret Identity (10.–28.2.) yhteydessä. Tätä ei ole koskaan ennen tapahtunut suomalaisessa katutaiteessa: näyttelyssä oli kauppoja tehnyt kolme taidemuseota,HAM, Artsi ja Kiasma.
Artsin kohdalla asia on jotenkin "luonnollista", koska Vantaalla päätettiin erikoistua sekä katutaiteeseen että performanssiin, mikä sivumennen sanottuna oli hiipuvalle museolle bourdielaisessa distinktiktiomielessä nerokas veto, HAMin ja Kiasman tulo mukaan kertoo puolestaan siitä, miten establismentin täytyy aina löytää marginaalista uutta elämää. Näin on aina ollut ja tulee ainaolemaan.
Taiteemme kentällä siis tapahtuu, ja mukaan on tunkeutunut uusi alakenttä, jonka muotoutumista saamme parhaillaan seurata, kuten aiemminkin olen todennut. Mutta tämä asia sikseen. Palaan siihen ehkä joskus.
On myös jotensakin "luonnollista", että juuri EGS on tuon lasikaton murtaja. Hän alkaa olla jo katutaiteemme grand old man ja epäilemättä myös alan kansainvälisin tekijämme.
EGS on tunnettu vain kolmesta kirjaimestaan, jota hän varioinut eri tavoin ympäri maailmaa jo pitkän aikaa. Olen itsekin ollut kerran hänen kanssaan ulkomailla maalaamassa. EGSin tekee kiinnostavaksi hänen ikään kuin arkeologinen suhtautuminen lajiinsa: hän tuntee graffitin taidehistorian ja tyylit tarkkaan ja on varioinut käsialaansa tutkien erilaisia perinteitä ja tekotapoja.
Olen vasta viime vuosina tajunnut kunnolla katutaiteen identiteettipoliittisen luonteen. Tiedän esimerkiksi EGSin oikean nimen ja erilaisia asioita hänen siviilielämästään, mutta en voi kirjoittaa siitä. Hän liikkuu maailmalla pseudonyyminä ja joutuu salailemaan identiteettiään tai rakentamaan sitä epäkonventinaalisilla tavoilla – valittuaan tällaisen tavan ilmaista itseään taiteen kaltaisella tai nyt jo taiteeksi muuttuneilla keinoilla. Siksikin hänen uudet lasiveistoksensa, joissa kolme kirjainta ovat muuntuneet jo miltei tunnistamattomiksi, ovat ymmärrettävästi merkki hauraasta identiteetistä:

Tätä hän itsekin avajaisissa korosti, kun kritisoin häntä siitä, että teokset alkavat lähentyä liikaa sievyyttä ja koristeellisuutta. Siis jotain funktiottoman designin kaltaista. Ehdotin hänelle identiteetin vahvistamista ja kokeilua pronssilla, johon saisi rosoa enemmän (eräs taiteilijatuttavani lisäsi vielä sopivammaksi materiaaliksi myöhemmin betonin). Hän lupasi miettiä asiaa. Tajusin kuitenkin lopulta hänen pointtinsa, ja lasin särkyvyys on tietenkin aika voimakas symbolinen tehokeino.

EGS on identiteettisyistä myös selkeästi politisoitunut. Hänen identiteettipoliittiset pohdintansa ovat syventyneet siitä, mitä maailmassa juuri nyt tapahtuu:

EGS risteilee kiinnostavasti modernistisen ilmaisun ja katutateen eri lajityyppien kanssa. Veistoksellinen muoto kantaa sisällään useampia merkityksiä:

Art Smuggler (2015).

Piilotettava, kokoontaitettava ja siis salakuljetettava taiteellinen identiteetti vie ajatukset väistämättä maailmantapahtumiin. En halua dramatisoida asiaa: EGS on valkoinen, eurooppalainen ja hyvinvoiva ja menestynytkin ihminen, mutta tuntuu jotenkin siltä, että hänen katutaiteilijan ja epävarman identitteettitaustansa huomioon ottaen on luontevaa siirtyä nykyajan keskeisimpään nomadismin muotoon, siirtolaisteemaan, joka on herättänyt viime aikoina taiteessakin runsasta keskustelua.

Some-maailma on itse asiassa suorastaan kuohunut Ai Weiwein (s. 1957) viimeaikaisista pakolaisstunteista, Timo Wrightin (s. 1977) pelastusliivi-installaatiosta Anhavalla (2.–28.2.) ja Pekka Jylhän (s. 1955) tulevasta näyttelystä (4.3.–3.4.) Helsinki Contemporaryssa Alan Kurdi -näköisvestoksineen. Samaa keskustelua käytiin muun muassaEditissä.
Ai Weiwein poseeraaminenkuolleena pikkupoikana ei liene taidetta vaan epäonnistunutta kuvajournalismia. Kuvaajana oli intialainen Rohit Chavla:

Hänen pelastuliiviinstallaationsa oli epäilemättä taidetta ja toki komea spektaakkeli, mutta jos sen tarkoitus oli saada maailma tietoisemmaksi siitä, mitä tapahtuu (kuten hän eräässä haastattelussa totesi – en valitettavasti laittanut sitä talteen enkä nyt löydä sitä tähän hätään), oli se epäonistunut poliittinen taideteos, koska epäilemättä koko sivistynyt maailma – eli Ain potentiaalinen yleisö – on jo entuudestaan täysin tietoinen siitä, että Välimereen hukkuu turhaan ja traagisesti koko ajan ihmisiä. Emme tarvitse Aita kertomaan sitä meille.

Julkkisselfieiden otattaminen pelastuspeitteissä oli mielestäni silkkaa sirkusta.

Wrightin pimeä verhontakuinen pelastusliivi-installaatio helsinkiläisessä huippugalleriassa oli vain lattea epigoni, ei mitään muuta.

Kharon, 2016.

Jylhä on varmaankin hyväntahtoinen ja ehkä vähän naiivikin, mutta hänen tietokonemallinnettu ja käsittämättömästi akvarioitu näköiskuvansa hukkuneesta pikkupojasta ei lisää alkuperäisiin Nilüfer Demirin (s. 1986) valokuviin yhtään mitään. Koen sen pelkkänä vastenmielisenä sosiaalipornona, jolla ei taideteoksena ole mitään annettavaa. 3D-maailmasta ei todellisuudessa ole pitkä matka sosialistisen realismin sisällöllisesti tyhjään ja pinnalliseen sekä sitä kautta silkkaan eleenomaiseen naturalismiin.

Kunnes meri hänet vapauttaa, 2016.

Jylhä totesi Apu-lehdelle näin: "Siinä hetkessä hän tiesi, että kuva oli saatava tallennettua muistiimme. Ettemme taas unohtaisi."
Kyllä se pysyy muistissamme tällä:

Kaikkea tätä taustaa vasten oli häkellyttävää nähdä EGSin näyttelyssä hänen lasiveistoksensa Washed Ashore:

Mietin pitkään suhtautumistani siihen. Olen miettinyt sitä itse asiassa jo pari viikkoa aina silloin tällöin. Ensin tämäkin teosärsytti minua melko paljon. Sitten aloin kuitenkin kokea sen sympaattiseksi, pieneksi ja inhimilliseksi kannanotoksi. Deformoitunut yhteensulattaminen, jolla EGS kytkee toisiinsa vain etäisesti näköisetomat kolme kirjaintaan ja rantaan huuhtoutuneen figuurin, on hienovarainen ja intiimi. Se on henkilökohtainen kannanotto, jossa juuri henkilökohtaisuus tulee voimakkasti näkyväksi– ei vain jokin abstrakti asia tai käsitteellinen ja viileä lähestymistapa. Se on kuin EGSille luontaisen ilmaisun muodon saanut "Je suis..."
Je suis... -kampanjat herättivät nekin kiihkeää keskustelua ja melko vihaista puhetta somessa, alettiin puhua muun muassa pilkallisesti "väärin suremisesta". Ja niinhän minuakin nyt voi syyttää siitää, että koen Ain, Wrightin ja Jylhän tavat surra tai ottaa kantaa jotenkin vääriksi, ja siksi tätä onkin niin vaikea kirjoittaa. En halua olla mikään tuomari. Ei minulla ole tarjolla mitään vaihtoehtoa "oikein suremiseksi". Puhun vain omista reaktioistani ja tunteistani, jotka ovat osin reflektoimattomia, vaikka seuraankin taidetta työkseni. EGS lopulta pysäytti minut. Muut mainitsemani teokset eivät sitä kyenneet tekemään. Näin uskallan sanoa Jylhästäkin, vaikka olen nähnyt vain valokuvan. Omat rehelliset tuntemukseni tässä asiassa ovat minulle ainoa mahdollinen totuus. Toki sekin on väliaikainen: tuntemuksiaan pitää epäilemättä pyrkiä myös tutkailemaan itsereflektiivisesti eikä pelkästään pikaisen hahmottoman tunteen tasolla.

PS. Ja riittäähän näitä maailmalla. Tästä linkistä esimerkiksi marokkolaiseen performatiiviseen tapahtumaan, jossa pikkupojan vaatteiden värejä kantavat aikuiset makaavat rannalla samassa asennossa 20 minuuttia, ja Gazassa tehtyyn hiekkaveistokseen.

Ja Intiassakin tehtiin hiekkaveistos:

Sudarsan Pattnaik (s. 1977).

PPS. Huomenna on vielä aikaa käydä tarkistuttamassa omia tuntemuksiaan sekä Anhavalla että Make Your Mark Galleryssa. Molemmat näyttelyt ovat viimeistä päivää avoinna.

On se raskasta tämä kiertue-elämä. Tässä eilen illlalla Seinäjoen asemalla blues – siis varsin eksistentiaalinen kokemus:

Ja sitten yöksi Vaasaan hotelliin:

Pidin eilen Seinäjoen kirjastossa Taiken ja yhteistyökumppaneiden järjestämässä "Minä ja taide" -yleisöluentosarjassa esitelmän aiheesta "Postmoderni tekotaide – mitä se on?" (otsikko ei ollut minun keksimäni, ja puhuin lähinnä nykytaiteesta ja taiteen kentästä yleensä). Tässä linkki Taiken sivuille. Oli aika häkellyttävää, että kahvit oli varattu 35:lle henkilölle, ja paikalla oli noin sata kuulijaa – luonnollisesti pääosin keski-ikäisiä ja vanhempia naisia. Siis oikeesti aika nastaa.
Tänä iltana toistan saman Vaasan kirjastossa. Nyt lähden Vaasan Ylen paikallisradion haastateltavaksi. Ilkassa ja Pohjalaisessa oli ennakkoon 25.2. miltei koko sivun haastatteluni.

Ja sitten huomenna julkistamaan kirjaa Turkuun. Siinä olen vähän niinku kohdehenkilö – ja kirjoitin myös jälkisanat. Tässä linkki mainokseen. Jyrki Siukonen (s. 1959) kirjoitti hyvän kirjan.

Taidekriitikko tuntee itsensä nyt ihan rockstaraksi. Tosin se kaipaa jo kotiin nukkumaan.

Välillä tunnen olevani pelkkä kirjoituskone. Eilenkin ilmestyi kolme tekstiäni. Alla niistä eka, muut myöhemmin päivän mittaan. Tämän Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini kirjoittaminen oli vähän tuskallista. Tunnen Pekan vuosien takaa, eikä ole tietenkään mukava katsoa, kun hän on saanut, saa ja tulee saamaan turpiinsa tahtoen teollaan kuitenkin kaiketikin pelkkää hyvää. Olen kuullut asiasta taitelijaystäviltäni niin paljon negatiivista kritiikkiä, etten muista edes Teemu Mäen (s. 1967) jälkeen tällaista ryöpytystä. Ja se tapahtui jo vuonna 1988 eikä tunnu unohtuvan koskaan. Katson kuitenkin, että minun pitää olla rehellinen ja avoin omien mielipiteideni suhteen:

Kuinka myötäelää taiteellisesti oikein?

Tammikuussa 2015 opin uuden ilmaisun. Kun Charlie Hebdo -lehden toimitukseen tehtiin terrori-isku, alkoi somessa kiivas keskustelu monien ihmisten vaihtaessa Facebook-profiilikuvaansa Ranskan trikolorin. Jotkut kokivat sen eurosentrisyytenä suhteessa joka puolella maailmaa tapahtuviin terrori-iskuihin. Suomeenkin vakiintui ilmaisu ”Je suis…”. Tuolloin alettiin myös puhua ivallisesti ”väärin suremisesta”. Moni tuttavanikin oli mukana, molemmissa leirissä. Itse en edes osannut asemoida itseäni tähän keskusteluun. Olin hämmentynyt ja ehkä vähän ahdistunutkin. Laitoin pääni pensaaseen.

Olen naiivisti luullut, että vihapuhetta käyvät aina jotkut toiset siellä jossain muualla. Keskusteluiden sävy kertoi kuitenkin, että ns. punaviherkuplassa elävät ihmiset ovat vähän rapsutettuina hekin varsin vihaisia. Somessa levitettynä ja kirosanoilla vahvistettuna sanomat saivat suvaitsemattomuuteen perustuvan muukalaisvihan piirteitä. Tätä on tapana kutsua vihapuheeksi.
Siinä punaviherkuplassa minäkin taidan elää. Mutta ehkä se ei olekaan kupla: suvaitsevaisuus ja siitä käyty keskinäinen hymistely tuntuu loppuvan yllättävän nopeasti, vaikka kyse olisi yhteisesti jaetuista huolista.

Pekka Jylhä (s. 1955), Kunnes meri hänet vapauttaa, 2015.

Nyt on käynnistynyt samankaltainen keskustelu, joka tulee tästä päivästä lähtien kiihtymään. Tänään nimittäin avataan palkitun kuvanveistäjä Pekka Jylhän näyttely. Teosten joukossa on hänen tekemänsä 3D-tulostettu veistos, jossa akvaariomaisessa lasivitriinissä makaa toisinto Välimereen hukkuneesta 3-vuotiaasta Alan Kurdista, syyrialaisesta kurdipojasta, joka herätti koko maailman myötätunnon. Hänen nyt jo ikoniseksi muodostuneen kuvansa otti turkkilainen journalisti Nilüfer Demin. Se tulee epäilemättä olemaan vaikutuksiltaan samaa luokkaa kuin kuuluisa AP:n valokuvaajan Nick Utin kuva selkänsä polttaneesta ja alastomana napalmipommitusta pakenevasta 9-vuotiaasta tytöstä Kim Phúcista.

Nick Útin (s. 1951) ikoninen kuva Vietnamin napalmpommituksista vuodelta 1972. Ei tähänkään kuvaan mikään taideteos olisi tuonut lisää symbolista voimaa. Kolminkertainen oikeustieteen kunniatohtori Kim Phúc (s. 1963) elää nykyään Kanadassa.

Jylhän kantavana ajatuksena on ollut lausahdus ”jotta emme unohtaisi”. Tarkoitus on hyvä. Reaktiot jo ennen näyttelyä ovat kuitenkin olleet ihan toisenlaisia: on puhuttu ”sosiaalipornosta”, on käytetty ilmaisuja ”mauton”, ”vastenmielinen” ja ”eksploitaatio”.

Keskustelu pakolaistaiteesta on kiihtynyt jo ennen Jylhää. Kiihkeimmin sen käynnisti kiinalaistaiteilija Ai Weiwei, joka kohautti maailmaa aiemmin tänä vuonna jo kolmeen kertaan. Ensin hän esiintyi rannalla maaten ja Alan Kurdia esittäen intialaisen lehtikuvaajan Rohit Chavian kuvassa. Sitten hän installoi Berliinin konserttitalon pylväät 14 000 pelastusliivillä, jotka olivat kotoisin Välimeren ylittäneiltä pakolaisilta. Seuraavana hän laitatti Berliinin elokuvafestivaalien gaala-illan yleisön päälle kimaltelevat pelastuspeitteet ja otatti selfieitä. Molemmat teot saivat osakseen kritiikkiä, mutta varsinkin jälkimmäinen noteerattiin kansainvälisessä lehdistössä pääsääntöisesti ”mauttomana”.

Suomalaisetkin taiteilijat ovat jo ennen Jylhää ottaneet teemakseen pakolaiset. Juuri sulkeutuneita näyttelyitä on kaksi. Timo Wright laittoi Galerie Anhavaan pimeään huoneeseen läjän samaisia pelastusliivejä nimellä Kharon– siis mytologinen kuoleman lautturi. Katutaiteesta ponnistava EGS teki puolestaan lasiveistoksen, jossa hänen nimimerkkinsä kolme kirjainta – joita hän aina käyttää teoksissaan – sulautuivat yhteen Alan Kurdin hahmon kanssa lasiveistoksessa Rantaan huuhtoutunut.

EGSin nimeä ei keskusteluissa ole näkynyt, mutta esimerkiksi Wrightin teoksesta verkkolehti EditissäViivi Poutiainen totesi lakonisesti – rivien väliin tuomionsa kirjoittaen: ”Katsoin vain niitä pelastusliivejä niin, että ’okei, tässä näitä nyt on. Pakolaiset ovat näitä pitäneet ja nyt ne on täällä Helsingissä gallerian lattialla, pimeässä nurkassa’.” Ai Weiwein hän tuomitsi yksinkertaistavaksi, osoittelevaksi ja populistiseksi. Hänen keskustelukumppaninsa Tuomas Laulainenoli samaa mieltä: ”Se puhetapa ja kuvasto, mitä tässä käytetään on minusta hyvin samanlainen mitä iltapäivälehdissä näkee.”
Olen ammatiltani taidekriitikko, joten minulla ei pitäisi nyt olla mahdollisuutta tunkea päätäni pensaaseen. Minun pitäisi esittää ponteva mielipide. Olen kuitenkin hämilläni ja vähän sanaton. Sen tiedän kuitenkin, että Jylhä on lähtökohtaisesti väärässä. Ei hänestä meitä unohtamasta sitä kurdipoikaa. Sen teki jo se valokuva. Tiedän sen siitä, että en ole koskaan unohtanut sitä vietnamilaistytönkään kuvaa. Jotain tuntemuksistani kertoo ehkä kuitenkin se, että päätin jättää koko näyttelyn väliin ja mietiskellä asiaa ihan itsekseni. Fyysisen veistoksen – siis miltei käsialattoman 3D-tulosteen – näkeminen ei muuta tilannetta. Olen nähnyt siitä etukäteen valokuvan, ja se riittää. Ei se siis ainakaan kovin hyvää taidetta ole. Kolmiulotteisenakin sen on vain naturalistinen kuva ja sellaisena kuin latteaa sosialistista realismia.

***

PS. Sille joka ihmettelee Alan Kurdin nimen kirjoitusasua. Alun perin hänet uutisoitiin Aylan Kurdina, mutta se on myöhemmin tarkentunut Alaniksi.

Eilen julkaistiin Wäinö Aaltosen museossa Turussa – siis pääkallonpaikalla – Jyrki Siukosen (s. 1959) kirja Tapaus avantgarde – väärennokset ja Turun skandaali (Taide). Olimme molemmat Jyrkin kanssa mukana asian oikeuskäsittelyssä sekä käräjillä että hovissa. Ja huonostihan siinä kävi. Kirjasta selviää asiasta lisää.

Pienenä kaskuna voisin paljastaa jotain kirjan syntyhistoriasta. Jyrki soitti joskus syksyllä ja kysyi, että kirjoitetaanko yhdessä kirja Turun tapauksesta. Vastasin välittömästi myönteisesti, mutta sanoin, että minulla oli pari seuraavaa viikkoa aivan täynnä muita töitä. Sitten hän soitti uudestaan, ja jouduin taas toteamaan, että vieläkin piisaa töitä vähän liikaa mutta että olen kyllä innolla hankkeessa mukana. Malttamaton mies soitti sitten taas jonkun viikon jälkeen ja ilmoitti, että hän jo sen kirjan ehti kirjoittamaan ja että haluanko kirjoittaa siihen jälkisanat. Olen pitänyt itseäni välillä kuin kirjoituskoneena, mutta Jyrki laittoi paremmaksi ja kirjoitti vielä hyvän ja selkeän kirjan. Olen nyt lukenut sen jo kahteen kertaan ja joudun tunnustamaan, että kyllä siitä varmaan tuli näin parempi kuin se olisi ollut yhdessä tehtynä.

Kirjoitin mielelläni siihen jälkipuheen, joka tässä:

Timo Setälä (s. 1958) teki asialle uskollisen kannen ja taiton.

Hyvässä uskossa?

Olin jo 1980-luvun lopulla varsin tietoinen siitä, että Suomen markkinoilla liikkuu taideväärennöksiä paljon enemmän kuin kukaan ns. taidemaailman edustaja pystyy edes kuvittelemaan. Ystäväpiiriini nimittäin kuului nyt jo edesmennyt taidekauppias, joka oli erikoistunut vähän halvempaan taiteeseen. Hän jakoi minulle usein tiedonmurusia ja kertoi kaskuja – ja lupasi kertoa minulle kaiken ”sitten joskus”. Kyse oli sellaisesta taiteesta, jonka väärentäminen ei ollut varsinaiselle taidemaailmalle mikään ongelma – en minä esimerkiksi ollut koskaan kuullutkaan Olavi Laineesta (1922–1983), jonka ”taidokkaan väärennöksen” ystäväni minulle kerran näytti. Niitä kuulemma riitti, koska oli olemassa markkinat. Opin tuolloin, että taidemarkkinamme jakautuvat erilaisiin segmentteihin, joista vain osaa käsitellään julkisuudessa.

Aloitettuani Taiteen päätoimittajana vuonna 1998 aloin kerätä satunnaista materiaalia aiheesta – päätin harrastaa tutkivaa journalismia ja ehkä vähän romanttisestikin soluttautua asiakkaana tai potentiaalisena välittäjänä taideväärennösbisnekseen ja hankkia todellisen selvyyden suomen taidemarkkinoiden rakenteesta ja mustien markkinoiden luonteesta. Mutta eihän minulla sitten koskaan ollut varsinaisilta töiltäni siihen aikaa. Tuohon aikaan tutustuin myös erääseen taideväärennöstapauksiin puolustusasianajajana erikoistuneeseen juristiin, joka hänkin lupasi joskus myöhemmin kertoa minulle kaiken. Sitä päivää odottelen edelleenkin – hyviä juttuja toki olen kuullut, muun muassa eräästä mittavasta suomalaisesta Dalí-kokoelmasta, jossa ei ole ensimmäistäkään aitoa työtä.

Kerron muistelukseni siksi, että olen itsekin usein ihmetellyt sitä, miten uskalsin kirjoittaa Kauppalehteen 17.6.2009 niin kuin kirjoitin. Jossain haastattelussa sanoin, että kyse oli intuitiosta, mutta mukana oli varmaankin myös tietty pidempiaikainen altistuminen ja herkistyminen taideväärennösten tematiikalle sekä henkilökohtainen, joskus 1980-luvulla alkanut ja melko intohimoinen itäeurooppalaisen avantgarden harrastus.

Näyttelyn lehdistötilaisuudessa tiesin aika nopeasti koko näyttelyn olevan silkkaa roskaa, mutta tiesin sen ikään kuin tietämättäni: mitään yksilöitävää evidenssiä ei nopeasti käynyt ilmi. Totesin jo tuolloin eräälle Wäinö Aaltosen museossa työskentelevälle tuttavalleni, että ”ootte tainnut lyödä kätenne paskaan”. ”Joo, mä tiedän, mutta puhutaan siitä myöhemmin”, hän vastasi. Silloin tiesin jo varmasti. Emme me koskaan myöhemmin asiasta kuitenkaan puhuneet. Ehkä hänkin joskus kertoo jollekin kaiken tai edes jotain.

Nuorempana haaveilin skuupista. Nyt sain sellaisen aikaan vahingossa, mutta sankaruuden sijaan seuraamus oli vain suru, jota tunnen taidetta rakastavien puolesta ja joukossa. Oikeusprosessi, jossa olin kaksi kertaa todistajana, oli turhauttava: kysymykset olivat asiantuntemattomia, suurin osa täysin irrelevantteja. Tunnelma salissa oli tunkkainen, enkä tuntenut saaneeni asiaani edes kunnolla esitetyksi. Olin tutustunut vuoden 1997 esitutkinnan pöytäkirjoihin huolellisesti, ja niiden pohjalta tiesin kaikkien syytettyjen tietäneen alusta alkaen kaiken taideteosten alkuperästä ja oikeasta luonteesta. Syyttäjät eivät tätä kyenneet osoittamaan, ainakaan niin että tuomarit olisivat uskoneet. Vähän aikaa sitten tapasin edellä mainitsemani juristin vuosien jälkeen sattumalta uudestaan ja kerroin turhautumisestani. Hän puhkesi nauruun, ja totesi: ”Etpä taida Otso tietää turkulaisesta oikeuskäytännöstä mitään.” En olen ihan varma, miten tähän lausuntoon pitäisi suhtautua, mutta sen tiedän, että ainakaan tässä tapauksessa ei Turussa oikeus voittanut – vaikka sitä kahteen kertaan yritettiinkin.

Enemmän minua surettaa kuitenkin se, että taidemaailma petti, että Wäinö Aaltosen museossa oltiin niin totaalisen asiantuntemattomia ja ettei sieltä kukaan joutunut mihinkään vastuuseen. ”Hyvässä uskossa” toiminut museo siirtyi vain kantajan puolelle, kun Turun kaupunki esitti korvausvaateitaan. Museoammattilaisia sitoo kansainvälisen museoliiton (ICOM) eettinen säännöstö, ja siitä Wäinö Aaltosen museo ei välittänyt lainkaan järjestäessään kyseessä olevaa ala-arvoista näyttelyä. Näyttelyä järjestettäessä museonjohtajana toimineen Päivi Kiisken on täytynyt olla täysin tietoinen teosten epämääräisestä taustasta – olihan hän museonjohtajana jo silloin, kun niitä kaupiteltiin näkyvästi hänen museossaan ja kun niiden likaista historiaa käsiteltiin näyttävästi Turun Sanomissa. Sama koskee näyttelyn hyväksynyttä Turun kulttuurilautakuntaa, jossa oli mukana Raili Engdahl – taannoinen ”Jaskan” galleristi Bellartesta. Ei kukaan, ei mikään – eikä koskaan – saa minua uskomaan, että tässä on toimittu vain bona fide, hyvässä uskossa. Varsinaisia syitä voin kuitenkin vain arvailla. Ehkä joku kertoo vielä joskus edes jotain.

***

PS. Olin tilaisuudessa vähän ärtynyt muun muassa Turun museotoimenjohtajan Olli Immosen– joka ei vielä ollut toimessaan tapahtumien aikaan – poliitikkomaisesta asenteesta ja siitä, että hän viittasi faktojen ynnäämisessäni "salaliittoteorioihin". Olin vihainen siitä, että museo livahti kantajien puolelle ottamatta asiasta mitään oikeaa vastuuta toimittuaan ensin ICOMin sääntöjen vastaisesti ja totaalisen ammattitaidottomasti. Ärtymykseni tuottaa nyt sen, että avaan loppusanoja vähän lisää. Tuo jutussa mainitsemani tuttavani museolla oli sen nykyinen intendentti Riitta Kormano. Yritin soittaa hänelle silloin, kun kirjoitin jälkisanat ja varoittaa häntä siitä, että tulen mainitsemaan hänen nimensä. En saanut häntä tuolloin kiinni, ja paino jo odotti, joten jätin nimen kohteliaasti pois. Nyt en oikeastaan ymmärrä, miksi tein niin. Sitaatti on totta ja sanatarkka – tosin Jyrki lempeänä miehenä huomautti, että "käden paskaan iskeminen" saattaa tarkoittaa myös esteettistä laatua. Näinhän se tietenkin on. Se jatkokeskusteluhan jäi kuitenkin käymättä.

Muistin virkistämiseksi tässä vielä linkki alkuperäisiin Kauppalehden juttuihini.

PPS. Tässä linkkiJonni Roosin tämänpäiväiseen raporttiin Ylen Kulttuuricocktailissa.

PPPS. Tästä linkistä(kohdasta 9:41)vielä Jonni Roosin radiohaastattelumateriaalia eilisestä Kulttuuricocktailista.

Viime viiko torstain Kansan Uutisissa (9/16) ilmestyi juttuniPoliittisen valokuvan festivaalista(PVF)Suomen valokuvataiteen museossa ja Galleria Kontupisteessä Helsinki (19.2.–30.4.) sekä Stoassa (19.2.–24.4.):

Kotimaani ompi maailma

Globalisaatio on monelle pelkkä kirosana. Syy tähän on selvä: se on usein vain talouteen liitetty käsite, ja sitä kautta ollaankin jo ahneessa kapitalismissa, riistossa ja veroparatiiseissa.

Globalisaatio on merkinnyt kansallisten rajojen hämärtymistä. Tämäkin liittyy yleensä rahan liikkeisiin. Globalisaatio saa kouriintuntuvimmat ilmenemismuotonsa ihmisten arjessa: vaikkapa sähköverkkoyhtiö Carunasta, joka ironisesti on saanut nimensä Karunan kunnasta, missä perustettiin Lounais-Suomen Sähkö. Nykyään ei ole Karunan kuntaakaan.

Karunassa asuu edelleen noin 1200 ihmistä, ja suurin osa heistä tuntee varmaankin kotiseuturakkautta. Osa heistä ei ole kuullutkaan First State Investmentsistä ja Borealis Infrastructuresista, kansainvälisistä pääomasijoittajista, jotka omistavat 80% Carunan omistavasta Suomi Power Networksista.

Rahalla ei ole kotimaata, mutta kotiseuturakkautta sitäkin enemmän. Raha rakastaa eksoottisia paikkoja kuten Jersey, Guernsey, Caymansaaret ja Brittiläiset Neitsytsaaret. Niilläkin on väkilukunsa, mutta paljon merkittävämpi luku on niiden taloussalailun indeksiluku (FCI), joka esimerkiksi Caymansaarilla on miltei sama kuin Karunan väkiluku: 1233,5 – yksi maailman korkeimmista.

Globalisaatio on kuitenkin muutakin kuin rahan verkottumista. Se on myös kulttuurin verkottumista. Se on esimerkiksi sitä, että 1980-luvun alussa tiesin Jamaikan pääkaupungista Kingstonista paljon enemmän kuin Karunasta tai ylipäänsä koko Lounais-Suomesta, joka ei merkinnyt minulle mitään. Kuuntelin nimittäin intohimoisesti pelkkää reggaeta vuosikausia.

Opiskelin arabiaa 1970–80-lukujen vaihteessa ja poliittisesti valveutuneena ihmisenä tiesin Länsi-Saharastakin enemmän kuin Lounais-Suomesta. Sen pääkaupunki El Aaiún oli yksi niistä paikoista, minne olisin halunnut matkustaa. Silloin Länsi-Saharasta, jota nykyään nimitetään toisinaan ”viimeiseksi siirtomaaksi”, ei juuri kukaan suomalainen tiennyt juuri yhtään mitään. Eikä oikein tiedä nykyäänkään, koska kansainvälinen media ei ole kovin kiinnostunut sahraweiksi itseään nimittävien ihmisten kotimaasta, Marokon miehittämästä Espanjan entisestä siirtomaasta, jonka asukkaat ovat yrittäneet saada maalleen kansainvälistä tunnustusta jo kymmenien vuosien ajan. Vuonna 1973 alueelle perustettiin kansallinen vapautusrintama Polisario.

Syy Marokon haluun olla luopumatta alueesta on tietenkin taloudellinen: siellä on kalaa ja ennen kaikkea Afrikan toiseksi suurimmat fosfaattivarat. Siksi siellä on Marokon rakentamien hiekkavallien kupeessa myös maailman suurin yhtenäinen miinakenttä.

Sanni Seppo (s. 1960), Autopoika, 2015.

Kaiken tämän saa tietää, jos vierailee Suomen valokuvataiteen museossa. Toista kertaa käyntiin pyörähtänyt Poliittisen valokuvan festivaali (PVF) pitää sisällään nimittäin kokonaisen huoneen, jossa valokuvataiteilija Sanni Seppo ja hänen tyttärensä, Moskovassa journalismia opiskeleva Kerttu Matinpuro kertovat meille Länsi-Saharan tilanteesta ja sen ihmisistä sekä videoin että valokuvin. He ovat seuranneet pitkään Länsi-Saharan tilannetta ja työskentelivät Algerian aavikolla sijaitsevassa pakolaisleirissä, ”Paholaisen puutarhassa” kevään 2015. Se, että he matkustivat sinne ja kertovat meille kanssaihmistemme usein lohduttomasta arjesta, on myös globalisaatiota. Globalisaatiota ajatuksena yhteisestä maailmasta, josta meidän tulee olla tietoisia.

PVF:n tämänvuotinen teema on ”Kotimaa”. Kuten ohjelmalehtisessäkin todetaan, nimi on ambivalentti. Sanat ’koti’ ja ’maa’ herättävät yleensä pelkästään positiivisia mielleyhtymiä, mutta ’kotimaa’ vie meidät jo vaikeammille alueille ja kurottaa kohti nationalismia, joka pahimmillaan on yksi aikamme suurista vitsauksista – rahan liikkeiden lisäksi.

Lähestyn asiaa empiirisesti ja henkilökohtaisesti. Nuorena opiskelijana olin innoissani PLO:n ja Polisarion toiminnasta. Nyttemmin olen tietoinen myös niistä kääntöpuolista, joita esimerkiksi PLO:lla on ollut toiminnassaan. Kuten festivaalia innoittanut Leo Tolstoi totesi jo vuonna 1901: ”Kansallisajattelun ohjaamina ihmiset syyllistyvät järkensä ja omatuntonsa vastaisiin tekoihin, mutta pitävät niitä moraalisesti oikeutettuina ja jaloina.”

Laura Böök (s. 1986), sarjasta Walking on Rivers, 2014.

Tätä teemaa ja sen moninaisia ja usein varsin ristiriitaisia tarinoita tuottavia ilmenemistapoja PVF tutkailee varsin monipuolisesti. Valokuvaajat ovat myös yleensä sitoutuneet aiheisiinsa ja viettävät pitkiä aikoja kuvaamiensa ihmisten kanssa. Esimerkiksi Laura Böök on kuvannut yli kaksi vuotta Pudasjärvellä asuvia kongolaistaustaisia ihmisiä. Lontoossa asuva venäläistaustainen Maria Gruzdeva on puolestaan kiertänyt laajan Venäjän rajoja. Hän on kuvannut sitä, miten maan laidoilla alueita merkitään ja rajataan kulttuurisin symbolein ja rakennetaan kollektiivista identiteettiä. Albaniasta väkivaltaisia mellakoita Italiaan paennut Adrian Paci on kuvannut Albaniasta Italiaan muuttaneiden ihmisten vanhoja kotipaikkoja ja maalannut niistä taustafondit kuvaamilleen ihmisille, jotka näin seisovat sen edessä, minkä ovat taakseen jättäneet. Tässä vain muutamia esimerkkejä.

Maria Gruzdeva (s. 1989), sarjasta Borders of Russia, 2011.

Näyttelykokonaisuus on mittava, eikä joukossa ole yhtään hutia. PVF on jälleen huikea todiste valokuvan voimasta. Syykin on selvä: kohteena on aina jossain muodossa se ns. tavallinen ihminen omine tunteineen ja identiteettikriiseineen nationalismin ja globalisaation puristuksissa. Niitä tunteita me kaikki väistämättä koemme ja olemme siten yhtä.

Adrian Paci (s. 1969) stillkuva videosta Centro di Permanenza temporanea, 2007.

Helsingin taidemuseon johtokunnassa äänestettiin pitkästä aikaa 4.3.
Taustaksi lainaus johtosäännöstä: "Johtosäännön mukaisesti Helsingin taidemuseon (HAM) johtokunta ja sen alainen Helsingin taidemuseo vastaavat kaupungin kuvataidepolitiikasta ja taidemuseotoiminnasta sekä muista niille määrätyistä tehtävistä hyväksyttyjen tavoitteiden mukaisesti."
Tämä ei ole minun aikanani (varapuheenjohtaja vuodesta 2013) koskaan toteutunut. Emme ole vastanneet museon toiminnan lisäksi mistään muusta kuvataidepolitiikasta – emme Checkpoint Helsingin rahoituksesta emmekä Guggenheim Helsinki -hankkeesta. Meiltä ei ole kysytty niistä mitään. Guggenheimin etenemisestä – siis esimerkiksi kaupungin roolista neuvotteluissa – emme ole saaneet mitään tietoja.
Nyt asiat ovat muuttumassa ainakin vähän parempaan suuntaan.
Tästä linkistä hieman sekavan (siinä oli mukana sekalaista strategiaa, joka ottaa minua oikeasti panuun ja josta olen kuitenkin välillä vähän pihalla;kannatin esimerkiksi Kirsikan esitystä, jotta se pääsisi jatkoon ja varmistaisi ainakin paremman esityksen kuin kokkareiden esitys, jos Thomaksen esitys – jota oikeasti kannatin– häviäisi, tämmosta tää valitettavasti on)äänestyksen kaikki vaiheet. Tässä Kirsikka Moringin lopulta voittanut lisäys, kun keskusteltiin ja päätettiin 16. pykälässä aiheesta "Taidemuseon toiminta Helsingin kuvataidekentässä ja kokoelmapolitiikan uusimisen linjaukset":
"Yksi keskeisistä HAM:in johtokunnalle asetetuista tehtävistä on johtaa kaupungin kuvataidepoliittista linjausta ja kehitystä. Johtokunta ei voi suoriutua velvoitteistaan ilman avointa taide- ja museokeskustelua. Kaupungin päätöksenteon avoimuuden lisäämisestä käyty laajempi keskustelu tulee ulottaa koskemaan myös taidelaitoksia ja kaupungin taidepolitiikkaa. Avoimuutta tulee siten lisätä kaupungin ja Guggenheim-Helsinki hankkeen käymään dialogiin.
Johtokunta esittää, että jos Helsingin kaupunki osallistuu mahdollisiin neuvotteluihin Guggenheim- Helsinki taidemuseohankkeessa, mukana neuvotteluissa voi olla myös kaupungin kuvataidepolitiikasta vastaavan Helsingin taidemuseo HAM:in johtokunnan puheenjohtaja. Jos puheenjohtaja on estynyt, neuvotteluissa on johtokunnan varapuheenjohtaja. Johtokunta toteaa myös, että sen tulee saada tietoa neuvotteluista."
En oikein pitänyt siitä, että Kirsikka muutti – tai siis lievensi – ehdotustaan kesken prosessin: "voi olla" on minulle hieman liian epämääräinen ilmaisu. Mutta näillä mennään, ja ehkä se avoimuuskin vähän lisääntyy.

Tuoreimmassa Kritiikin Uutisissa (1/16), jonka teemana oli marginaali, ilmestyi kolumnini, jossa yritin avata hieman niitä reunaehtoja, joita kriitikon paljon puhuttuun vallankäyttöön liittyy. Tiedän käyttäväni tiettyä valtaa, mutta sitä on paljon vähemmän kuin yleisesti luullaan. En muutenkaan ole kiinnostunut vallasta muuta kuin hyvien asioiden tekemistä mahdollistavana keinona. Olen itse asiassa hieman ahdistunut työssäni koko ajan, koska en kykene läheskään aina kirjoittamaan juuri niistä näyttelyistä, joista haluaisin kirjoittaa, enkä lainkaan niin paljon nimenomaan kritiikkejä kuin haluaisin kirjoittaa. Silti tiedän olevani kurjistuvien kollegoideni keskuudessa hyväosainen, joten en saa valittaa. Näillä mennään ja yritetään taistella taiteen diversiteetinkin puolesta. Siinä suhteessa tulen aina olemaan puolueellinen.

Vallan näkymättömät reunaehdot

Olen toiminut pitkään ammattimaisena taidekriitikkona. Olen tietoinen vallastani – mutta myös sen yleisölle näkymättömistä reunaehdoista.

Joudun säännöllisesti keskusteluun vallastani. Kuulen vuosittain taiteilijatuttaviltani identtisen lauseen: ”Et sitten viittiny mun näyttelystä kirjoittaa”.

Kriitikon ja taiteilijakunnan suhde on muuttumaton. Taiteilijat tarvitsevat julkisuutta ja ylitulkitsevat kriitikon valtaa – toisinaan miltei neuroottisesti. Tuorein esimerkki lienee se, kun Sami Saarisuuttui DemokraatinMikko SalmenCheekiä käsittelevästä kriittisestä jutusta (8.1.) ja kommentoi sitä väkivaltauhkauksella. Hän selitti reaktiotaan Iltalehdessä (13.1.): ”Mua vituttaa tommoiset ihmiset. Teillä toimittajilla on niin paljon valtaa nostaa joku ihminen ylös tai tuhota ihmisen ura – tai elämä.”

Kriitikolla on valtaa, mutta se on vähentynyt jo ennen minun urani alkua ja vähenee koko ajan lisää. Makutuomareita ei enää ole, eikä niitä kukaan kaipaakaan. Kriitikon valta on vähentynyt monista syistä, mutta joistain niistä ei juurikaan puhuta.

Kritiikin rakenteellisia reunaehtoja on syytä avata. Olen kirjoittanut moniin lehtiin ja toiminut erilaisten pomojen kanssa. Ei ole yleistä mallia, jota voisi soveltaa. Jotkut pomoista käyttävät kritiikkiin liittyen suurempaa valtaa kuin kriitikko, mutta heidän nimiinsä eivät sen paremmin taiteilijat kuin suuri yleisökään usein edes kiinnitä huomiota.

Olen opettanut taiteen sosiologiaa ja tapanani on käyttää konkreettisia esimerkkejä nimillä mainiten – niinpä teen sen nytkin.

Kirjoitin pitkään Ilkkaan (1998–2013). Kulttuuriosaston pomon Aino Mäki-Mantilan antama tehtävä oli kirjoittaa ”merkittävistä helsinkiläisnäyttelyistä” – käytännössä siis isoista museonäyttelyistä. Poikkeuksena oli se, että jollain ”maakunnan omalla pojalla” oli toisinaan gallerianäyttely Helsingissä. Kirjoitin vuosia (2006–2013) Kauppalehteen, ja tuottajani Markus Ånäs teki lopulliset päätökset hänelle lähettämieni listojen perusteella – julkaistujen suhdeluku oli arviolta 1/15. Samoin toimin nykyään Kirkko ja kaupunki -lehdessä (2013–). Lähetän kulttuurisivuista vastaavalle toimittajalle Marjo Kytöharjulleparin kuukauden välein lyhyine perusteluineen listan näyttelyistä, joista haluaisin kirjoittaa. Hän tekee valinnat.

Tämä on tuonut mukanaan uuden työssäni vaadittavan taidon, josta lukevalla yleisöllä on tuskin aavistusta: pomojen manipuloimisen. Jos joku näyttely on niin kiinnostava, että tunnen pakottavaa tarvetta kirjoittaa siitä, on minun osattava laatia vakuuttavat perusteet ja joskus jopa soitettava perään.

Mitä tulee ns. marginaaliin, kuvaamani kritiikin synnyn rakenne vähentää marginaalisemmaksi koetun taiteen esille tuomista. Uudessa Suomessa, jonne kirjoitin pari vuotta (2007–08), kävi lopulta niin, että koko kuvataide koettiin niin marginaaliseksi, että kritiikit lopetettiin kokonaan. Oli alkanut klikkijournalismin aika, eikä klikkejä tullut tarpeeksi.

Kansan Uutisiin olen kirjoittanut nyt yli vuoden, ja kykenen käsittelemään marginaalisemmiksi koettuja näyttelyitä keksittyäni ainakin minulle täysin uuden muodon: kolumnin ja kritiikin yhdistelmän. Näin voin käyttää esimerkiksi nuoren ja tuntemattomamman taiteilijan teoksia siltana merkittäviksi kokemiini teemoihin ja keskustelunaiheisiin.

Hieman ylpeänä ajattelen, että kriitikkokin voi siis uudistua oman marginalisoitumisuhkansa edessä – puolustaessaan samalla marginaaliin ajautuvia taiteilijoita.

Viikko sitten avattiin Galleria Ortonissa Tuuli Saarekkaan (s. 1988) näyttely (7.3.–1.4.). On ollut vähän liikaa isompi kirjoitushommia, ja vasta eilen sain gallerian verkkosivuille taiteilijaesittelyn valmiiksi:

Poukkoilevaa ja haarautuvaa

Kuvanveistäjä Tuuli Saarekas (s. 1988) on itse kuvannut työskentelyään: ”Tapani olla ja työskennellä on poukkoileva, haarautuva. Liikuskelen sivupoluilla. Yritän aina välillä edetä suoraviivaisesti, mutta ryteikkö kiinnostaa minua enemmän. Runsauden keskellä silmäni tarttuvat yksityiskohtiin.”

Se on yhtä Iwo Jimaa, kun Saarekas, Viljanen ja Pajulahti ripustavat.

Kyse ei ole kuitenkaan pelkistä silmistä. Saarekas yhdistää tekemisessään myös mielikuvia ja muistumia. Hän antaa assosiaatioiden virrata ja törmäyttää niitä toisiinsa, ja toisinaan ne loksahtavat yhteen kuin runossa sanat ja säkeet. Hänen työssään selkeästi voimakas käsitteellinen ulottuvuus, joka ei kuitenkaan jää koskaan kuivakkaan teoreettiseksi, koska hän antaa mielikuville ja assosiaatioille vallan – väliin ihan lapsenomaisen ihmettelyn tavoin. Kyse on myös materiaalista: materiaalin käsittelystä ja tämän mukanaan tuomista uusista mielikuvista. Silmä, mieli ja käsi nivoutuvat kokeilevan väkertämisen kautta yhteistyöhön, jonka lopputuloksesta katsojan on vaikea eritellä kunkin osuutta. Ei hän itsekään aina tiedä sitä, mihin alkuidea matkaa materiaalin ja ajatuksen tuottamassa ristiaallokossa.

Saarekkaan työssä yhdistyvät luonnon ja kulttuurin rakenteet ja muodot; ne sekoittuvat hybrideiksi, jotka saavat uusia merkityksiä. Väliin ne ovat kuin tutkimuksen tuloksia ja sellaisena melkein analyyttisiä, väliin kuin runoa, joka saattaa saada surrealistisiakin ulottuvuuksia.

”Hänen vanhempi kollegansaHeimo Suntioon osuvasti todennut:Viimeisimmissä teoksissaan Saarekas veistää erilaisista löytömateriaaleiksi luonnehdittavista asioista ilmassa riippuvia kasveja ja kukkia kuin aine kertoisi vuoropuhelussa tekijän kanssa hänen mielikuvansa mahdollisuuksista tulla todeksi ja siksi unenkaltaiseksi uudeksi maailman palaksi, joka on ominaista taiteelle.”

Saarekkaan kukat muodostavat pienen riippuvan puutarhan. Ne ovat kuin Babylonin riippuvat puutarhat, yksi maailman seitsemästä ihmeestä pienoiskoossa. Niidenkään olemuksesta – tai itse asiassa edes olemassaolosta – ei ole tarkkaa tietoa, ja niinpä ne historiallisessa aukollisuudessaan antavat uusia mahdollisia tulkintakehikkoja katsojan mukaan. Näin toimivat Saarekkaan Joutokasvit (2015–16). Minullekin ensimmäinen mielleyhtymä oli Charles Baudelairen kuuluisa runokokoelma Pahan kukkia (1857), mutta lähempi tarkastelu vei nopeasti muihinkin maailmoihin. Dekadenssin häivähdys muuttui joksikin muuksi, ja väliin hyvinkin nerokkaiden yksityiskohtien yhdistelmien kautta kokonaisuus rakentui uudestaan.

Näyttelyssä esillä oleva video Välimuisti (2012) kertoo Saarekkaan työskentelystä ja mielenliikkeiden tiivistymisestä kohti teoksen syntyä. Kriitikko Heikki Kastemaa on todennut osuvasti: "Video kuvaa, miten hän maksimoi assosiaatioitaan luomisprosessin alussa. Tajunnanvirtamenetelmällä hän kartuttaa mielikuvien varastoa kuin tietokoneen välimuistiin."

Eilen illalla Helsingin Taidehalli täyttyi taide-eliitistä. Tänään aloittaa kansa. Isänsä ja omiensakin asekauppojen myötä rikastunut miljardööri Poju Zabludowicz, joka muun muassa rahoittaa brittien aktiivisinta Israel-lobbausjärjestöä BICOMia ja Liechtensteiniin piilotetuilla bisneksillään tukee Israelin ilmavoimia ja luvattomiin siirtokuntiin asettuvaa kauppaketjua, esittelee taidekokoelmaan ensimmäistä kertaa Suomessa.
Eikä se asekauppakaan ole tainnut ihan loppua, vaikka Pojun Tamares siitä nimellisesti luopuikin. Ei asekauppa ole enää silkkaa bulkkikauppaa, rynnäkkökiväärien tai kranaatinheittimien myymistä. Se on myös militaarisesti soveltuvan tietoliikenteen rakentamista (Tamares Telecom), ohjelmistokehitystä (Palantir) ja myös harvinaisia metalleja kuten vanadiini, jota tarvitaan sotakalustossa, esimerkiksi drooneissa (Mustavaaran vanadiinikaivos).
Tästä linkistä vähän lisätietoja Pojusta.
Ja tästä linkistä vähän lisätietoja kansainvälisestä boikotista.
Ja tästä linkistä paljon lisätietoja taustoista, myös Pojun isän Shlomon omaisuuden kertymisestä.
En aio käydä näyttelyssä, ja suosittelen samaa muillekin, jotka suhtautuvat kriittisesti taiteen avulla tehtävään valkopesuun. Näin minä ajattelen:

Olen poissa kotoa, Virossa, missä yritän ilmeisen turhaan vähän lomailla. Tänään tuli ulos viime viikolla ennakkoon lukemani Yle Radio1:n Kultakuumeen kolumni:

Voiko kaiken syleillä kuoliaaksi?

Taiteella harrastetaan rahanpesun lisäksi valkopesua. Taide tuottaa vaikeasti määriteltävää lisäarvoa. Se ikään kuin pyhittää. Taiteesta on tullut globaalin kapitalismin valtaverkostojen pelinappula: miljardöörit kilpailevat taidekokoelmillaan ja nostavat huutokauppaennätyksiä järjettömiin summiin.

Monet taiteilijat ovat yhteiskuntakriittisiä, mutta suurin osa heistä lienee tyytyväisiä saatuaan töitään ns. merkittäviinkokoelmiin. Kokoelmat esittelevät niitä ylpeinä – riippumatta siitä, mitä oikea käsi tekee jossain muualla veroparatiisien kautta. Kuvio on absurdi: ensin taiteilija tekee taidetta maailman hädästä – ”sovitustaidetta” niin kuin eräs kuvanveistäjäystäväni asian viime viikolla ilmaisi – ja sitten hätää aiheuttava taho ostaa sitä kalliilla tehden näin omaa sovitustyötään.

Taiteenkeräilijät edustavat ihmisryhmää, jolla on nykyään oma nimikin: HNWI eli high-net-worth-individual eli ”korkean nettoarvon omaava yksilö” – ihmisiä joiden likvidi omaisuus ylittää miljoona dollaria. Sitten on vielä ultra-etuliitteellä varustettuja, joiden arvo on yli 30 miljoonaa dollaria. Niillä on vieläkin paremmat taidekokoelmat. Mutta ei kaikilla heilläkään olisi ollut varaa ostaa Willem de Kooningin abstraktia maalausta Interchange (1955), josta yhdysvaltalainen sijoittaja Kenneth C. Griffin maksoi viime vuonna 300 miljoonaa dollaria. Miljardöörit ovat siis vielä ihan oma lukunsa. Heitä on maailmassa lähes 2 000, mutta määrä on lisääntymään päin. Useimmat heistä keräävät taidetta tai antiikkia. Se kuuluu asiaan.

Maksaisitko tästä maalauksesta 300 miljoonaa dollaria? Osasikohan itse Willem de Kooning (1904–1997) aavistaa?

Tämä kaikki koskee museoitakin. Museot havittelevat johtokuntiinsa taidetta kerääviä rikkaita ja esittelevät usein heidän kokoelmiaan, joissa usein on yhteiskuntakriittistä taidetta. Meillä tätä tehdään pienemmässä mittakaavassa, mutta kehityskulku on tunnistettavissa. Paraikaa sitä voi todistaa Helsingin Taidehallissa, jossa UHNWI Poju Zabludowicz esittelee kokoelmiaan. Siellä ei tosin nähdä satojen miljoonien töitä, koska Zabludowicz osaa sijoittaa ennakoivasti: ”Noin 3000 teosta 500 taiteilijalta sisältävä kokoelma on tullut tunnetuksi siitä, että se keskittyy uransa nousuvaiheessa olevien nykytaiteilijoiden teoksiin”, todetaan Taidehallin tiedotteessa. ”Uran nousuvaihe” liittyy tietenkin taiteilijan huutokauppa-arvon kohoamiseen, josta tällaiset näyttelyt puolestaan muodostavat merkittävän osan. Joistain taiteilijoistakin tulee aikanaan HNWI-ihmisiä. Mutta ei kovin monesta.

Punkbändi Sex Pistolsin managerin Malcolm McLarenin pojasta Joe Corréstatuli UHNWI punkin ja sen muotiutumisen ansiosta. Hänen punkmuistoesinekokoelmansa arvosta on esitetty arvioita 5–8 miljoonan punnan välillä. Nyt hän ilmoittanut polttavansa kokoelman vastalauseena sille, että brittiläiset instituutiot aina kuningatarta myöten ovat tuotteistaneet punkin ja tehneet siitä etabloidun juhlakalun Sex Pistolsin ensimmäisen singlen ilmestymisen 40-vuotisjuhlan kunniaksi. Corrén mielestä nykyään eletään samassa tilanteessa, johon punk aikoinaan vastalauseena syntyi.

Corré ei joudu kuitenkaan rahapulaan. Monessa bisneksessä mukana oleva aktivisti myi esimerkiksi alusvaatemerkkinsä 60 miljoonalla punnalla.

Voisiko Carrén polttouhria tarkastella eräänlaisena ”sovitusaktivismin” muotona?

Riiko Sakkinen (s. 1976), sarjasta Minstrel Show. Tässä linkki Sakkisen blogikirjoitukseen.

Yhteiskuntakriittisen taiteen tekeminen alkaa olla yhä vaikeampaa. Raha syleilee sen kuoliaaksi, mutta omatkin koirat alkavat purra. Espanjassa asuva suomalaistaiteilija Riiko Sakkinen sai kokea tämän viime viikolla, kun hän ehti toimia vajaan päivän ilmaisjakelulehti Voiman kyljessä toimivan Häiriköt-päämajan bloggaajana. Hän teki rasismiin liittyvän taideprojektin ja kirjoitti siitä jutun otsikoiden sen ”Häiritsevät neekeriukot”. Muutamassa tunnissa räjähti käyntiin some-keskustelu, jossa muun muassa Kalikwela Bai totesi: ”Miten voi olla niin saatanan vaikeeta tehdä anti-rasistista taidetta käyttämättä rasistista symboliikkaa? Vaikka pointti on herättää keskustelua jne, eikö sitä mitenkään voi tehdä tavalla joka ei hyödynnä jo sortaviksi todettuja stereotypioita ja ilmaisuja?” Sakkinen oli tilannut espanjalaiselta lakupekkafirma Conquitosilta kustomoituja maskotteja varustettuna mustien aktivistien nimillä. Hän jakoi niistä kuvia Instagramissa, ja eiköhän firmakin tykännyt niistä! Näin markkinatkin syleilevät kriitikkonsa kuoliaaksi. Voima yritti paikata ja nimesi kirjoituksen uudestaan: ”Makeisten rasismi”. Sakkinen sanoutui päivän päätteeksi irti bloggajan urastaan.

Jos nyt sanoisin jotain kriittistä Sakkisesta, hän kokisi sen vain maineensa kasvattamiseksi ja hymyilisi minut kuoliaaksi.

Joskus siis tekisi mieli vain vaieta ja mietiskellä sitä, olisiko puhdas ja anonyymi aktivismi ilman taiteen tai edes tällaisten kolumnien valkopesua se paras vaihtoehto, kun maailmanmeno ei vastaa omaa moraalia.

Meinasi ihan unohtua. Viime torstain Kirkko ja kaupungissa (10/16) ilmestyi arvioni Hannu Väisäsen (s. 1951) näyttelystä Revitty kimono Galerie Forsblomissa (10.3.–3.4.). Pidin siitä, vaikka en ihan tarkkaan tiedä mistä syystä, kuten tekstistäkin ilmenee. Onneksi taide toimii monin tavoin.

Revitty maailma

Hannu Väisänen (s. 1951) on tehnyt menestyksekkään uran kuvataitelijana ja on kirjailijanakin noussut 2000-luvulla maamme kärkikaartiin. Hän ei siis ole pysynyt lestissään vaan on osoittanut käytännössä, että luovan ihmisen on mahdollista jakaa luovuuttaan täydellä intensiteetillä ja uskottavalla taiteellisella vakavuudella useammallekin lajille. On nimittäin syytä muistaa, että vaikka Väisänen ei varsinaista muusikon uraa ole tehnytkään, on hän kaiken lisäksi vielä armoitettu laulaja. Onpa hän taidokas valokuvaajakin. En yhtään ihmettelisi, että näkisimme jonain päivänä häneltä valokuvanäyttelynkin, vaikka valokuva onkin hänelle ilmeisesti muistiinpanoväline.

Tämä kaikki lienee mahdollista, jos elää niin kuin hänen romaaniensa alter ego, Antero, jonka aistihavainnot ovat niin pinnassa kuin vain saattaa, jolloin ne myös tunkeutuvat tehokkaasti alitajuntaan muhimaan ja sekoittumaan toisiinsa tuottaen purkautuessaan sellaisen synteesin, jonka juuria ja rakenteita ei välttämättä ole mahdollistakaan eritellä kovin analyyttisesti.

Väisäsen tuorein näyttely sekä kirja Elohopeaovat syntynyt keskellä ahdistavaa maailmaa ja terrori-iskuja, jotka ylsivät myös hänen nykyiseen kotimaahansa Ranskaan. Tämä ei ole näkymättä hänen maalauksissaan, mutta mitään alleviivaavaa ja avoimen poliittista niissä ei kuitenkaan ole – pikemminkin esteettisesti maailmaan suhtautuvan ja herkillä tuntoaisteilla varustetun taiteilijan hienovaraista angstia.

Revitty kimono (Madame Butterfly), 2016.

Teemat sekoittuvat yhden yleisteeman alle. ”Revitty kimono” viittaa japanilaisiin bunraku-tragedioihin, joissa porvarispojat rakastuivat ilotyttöihin ja joissa tuhoon tuomittu rakkaus johti kaksoisitsemurhiin: rakastavaiset sitoivat itsensä toisiinsa revityillä kimonoilla ja surmasivat itsensä miekalla.

Väisänen on aina ollut kirjallinen kuvataiteilija – voimakkaimmin tai ainakin selkeimmin sellainen Kalevalan juhlavuonna 1999, kun hän kuvitti uudestaan kansalliseepoksemme. Vakava suuntautuminen kirjoittamiseen on tuottanut siteen höltymistä. Hän on sallinut itselleen maalarina enemmän vapautta: selkeän sanomisen pakko on löytänyt toisen uoman, ja toinen uoma tuottaa vapaampaa assosiointia. Uomat kuitenkin yhtyvät: molempia sitoo toisiinsa Väisäsen intohimo musiikkiin. Vapauskin on toki suhteellista, koska hän on tunnettu sarjallisesta ja sitä kautta tavallaan myös väistämättä kurinalaisesta tavastaan lähestyä kulloistakin aihettaan.

Väisänen ei ole koskaan ollut mikään kuvittaja vaan aito maalari, jolle aihe on selvästikin kuin monelle muullekin maalarille lähinnä tekosyy – kehikko jonka varaan voi lähteä kehittelemään ja varioimaan tekemistä. Tyylillisesti hän on tunnistettava, mutta kädenjäljen synty ei ole pitänyt häntä vankinaan. Kyse on varmaankin jatkuvasti uusiutuvasta aistiherkkyydestä. Hän siirtyy luontevasti teemasta toiseen. Niin nytkin. Musiikillisesti viritetyt maalaukset, joiden takana on surua ja epäilemättä melankoliaakin, tarjoavat assosiaatiopintaa myötäelävälle katsojalle, jonka ei kuitenkaan tarvitse arvioida kokemustaan lattean rationaalisesti.

Julkaistua 742 & Näyttelykuvia 1024: Paikka jossa viihdytään

Matkalla Jyväskylään

Kotona Jyväskylästä

Merleau-Ponty, heuristiikka ja myymälävarkaus

Julkaistua 743 & Näyttelykuvia 1025: Vaikuttavaa neuvostotaidetta

Katutaidetta 128: Vieraskynä: Palkkaa graffititaiteilijoille

Julkaistua 744 & Näyttelykuvia 1026: Kun vakava on hauskaa

Julkaistua 745 & Luettua 136: Kuvismaikat on muuten oikeasti kiinnostavia

Erkki lähti

Näyttelykuvia 1027 & Katutaidetta 129: EGS särki lasikaton

Kiertue-elämää

Julkaistua 746: Kuinka myötäelää taiteellisesti oikein?

Julkaistua 747: Hyvässä uskossa?

Julkaistua 748 & Näyttelykuvia 1028: Kotimaani ompi maailma

Helsingin taidemuseon johtokunta 20: Avoimuutta Guggenheimiin

Julkaistua 749: Vallan näkymättömät reunaehdot

Julkaistua 750 & Näyttelykuvia 1029: Poukkoilevaa ja haarautuvaa

Veritaidetta Taidehallissa?

Julkaistua 751: Voiko kaiken syleillä kuoliaaksi?

Julkaistua 752 & Näyttelykuvia 1030: Revitty maailma