Yksi vuoden kiinnostavimmista projekteistani päättyi juuri. Lahden kaupungin viestintäpäälikkö Heini Moisio soitti joskus alkuvuodesta ja tarjosi kiinnostavaa tehtävää: "Tahtoisiko olla loppuvuoden kaupunkikriitikko?" Ei tarvinnut montaa sekuntia miettiä. Tehtäväni oli siis vierailla Lahdessa ja kirjoittaa heidän kaupunkilehteensä vierailuistani juttuja muualla asuvan kriitikon silmin, tutkailla kaupunkikuvaa, arkkitehtuuria ja julkista taidetta ja fiilistä ylipäänsä. Heini auttoi aiheiden valinnassa. Alla Kaupunkilaisesta (4/15) kuudes ja viimeinen – aiemmat näitä linkeistä (1, 2 ja 3, 4, 5). Käytin sateisen ja harmaan marraskuun 25. päivän Lahdessa, kävin kirkoissa – suurimpaan osaan pääsin sisäänkin – ja otin platkuja kuvia digipokkarillani. Yllätyksekseni osa niistäkin kelpasi jutun kuvitukseksi – tosin säädettyinä, mitä minä en nyt jaksa tässä ryhtyä tekemään.Kiitän Heini Moisiota ideasta, ja myös siitä, että hän ei projektin alussa antanut käskyä vain puleerata Lahden kaupunkikuvaa vaan olla halutessani myös kriittinen. Vähän kohteliaaksihan minä lopulta jäin, mutta ehkä se kertoo lähinnä siitä, että olin hyvällä päällä ja innostunut projektista. Kriitikkokin on toisinaan vain heikko ihminen.
Kirkko, kaupunki ja kriitikko
Mennessäni ensimmäistä kertaa vieraaseen kaupunkiin hakeudun yleensä ensin torille ja sitten hautausmaalle. Nykyhetki ja historia, elämä ja kuolema, kiteytyvät niissä kiehtovasti. Hautausmaan vieressä on usein kirkko, jonne pyrin aina sisään miettimään kokemaani.
Olen käynyt Lahdessa säännöllisesti jo 30 vuoden ajan, mutta Lahden ainoa kirkko minulle on aina ollut Alvar Aallon(1898–1976) suunnittelema Ristinkirkko(1978). Punaruskeasta tiilestä rakennettu modernistinen kirkko asettuu kaupunkikuvaan hieman kliseisesti juuri niin kuin pitääkin: se muodostaa korkealta Kolkanmäeltä komean akselin pitkin Mariankatua toisen sankariarkkitehtimme Eliel Saarisen(1873–1950) piirtämän kaupungintalon kanssa.
En ole kuitenkaan koskaan pitänyt Ristinkirkkoa Aallon parhaimmistoon kuuluvana – ehkä lähinnä siksi, että vähäeleisen rakennuksen ja massiivisen betonisen kellotornin välillä vallitsee epäsuhta. Kellotornin useiden elementtien rytmittelykään ei ole kovin harmoninen. Samalla kuitenkin tunnistan ja tunnustan, että sen on oltava massiivinen ja näkyvä – muutenhan tuo nyt niin komea kaupunkikuvallinen akseli ei olisi tullut todeksi.
![]()
Juhani Bomanin toimiston suunnittelema Mukkulan kirkko (1993) on varsin veistoksellinen. Se ei kuitenkaan tuo veistoksellisuuttaan esiin mahtipontisesti vaan pikemminkin yllätyksellisesti eri tarkkailupisteistä. Se asettuu ympäristöönsä tavalla, joka tuo mieleeni orgaanisen arkkitehtuurin, jossa ympäröivä luonto ja sen muodot asettavat selkeästi omat reunaehtonsa mutta parhaimmillaan lisäävät ideoita toteuttamiselle. Tarkkailupisteen vaihdoskin tuo mukanaan kiinnostavan jännitteen: kirkko on jostain kulmasta juhlava, hyvinkin komea, mutta joistain lähestymissuunnista arkinen ja helposti lähestyttävä. Se sijaitsee keskellä matalaa rakennuskantaa eikä yritäkään olla osoittelevasti ”kirkko keskellä kylää”.
Unto Ojosen (1909–1997) suunnittelemassa Joutjärven kirkossa(1962) ei puolestaan ole mitään orgaanista. Se ei sulaudu ympäristöönsä eikä ota siihen kantaa. Sen monet rakennusmateriaalit – kuparikatto, keltatiili, liuskekivi ja betoni – tuovat mukanaan levottomuutta. Tosin kun nostin katseeni ylöspäin läheltä, huomasin kuparikaton ja takana olevien puiden muodostavan hauskan jännitteen.
![]()
Ojonen on jyrkkälinjaisella katollaan selkeästi hakenut yhtymäkohtia keskiaikaisiin kivikirkkoihimme, mitä korostaa myös valtava valkoinen päätykolmio. Vahvassa kolmiomaisuudessa on epäilemättä viittaus kolminaisuusoppiin, mutta kolmion ensivaikutelma on sitä ensimmäistä kertaa lähestyvälle suorastaan tyrmäävän raju – tosin katseen tarkentaminen siihenkin lähempää sai mietteet uusiksi. Se toimikin yllättäen kuin taideteos.
Toivo Paatelan (1890–1962) suunnittelema ortodoksinen Pyhän kolminaisuuden kirkko (1956) toi mieleeni välittömästi ajatuksen, että luterilainen 1900-luvun kirkko voi näyttää miltei miltä tahansa, mutta ortodoksinen kirkko on aina ortodoksisen kirkon näköinen, eikä se sellaisena useinkaan ota mitään kantaa ympäristöönsä.
Paatelan tuotannossa – josta yksi hienoimpia on mielestäni Keskon pääkonttori Helsingissä – Pyhän kolminaisuuden kirkko on ehkä lähinnä suoritus. Lisäksi on mainittava, että seurakuntakeskuksen ja muiden lisärakennusten ryväs on sekä tyylillisesti sekava että jättää varsinaisen kirkon ikävästi ohikulkijan katseilta piiloon.
Erik Lindroosin (1906–1980) suunnittelema Launeen kirkko (1953) muutettiin seurakuntakeskuksesta vuoden 1958 laajennuksen ja uuden kellotapulin myötä kirkoksi, ja se on hieman yllätyksellisesti Lahden vanhin säilynyt evankelis-luterilainen kirkkorakennus. Vaalea rappaus ja punatiilikatto tekevät siitä kodikkaan ja intiimin, ympäristöönsä sopivan konstailemattoman ja helposti lähestyttävän kirkon. Sekin noudattaa tiettyä orgaanisuutta – mutta pikemminkin sosiaalisessa muodossa: juuri tällainen omakotitaloalueen kirkon tulee ollakin.
Temaattinen retki vieraassa kaupungissa on hauska kokemus ja auttaa jäsentämään kaupunkia uudella tavalla. Sama koskee varsinaisia asukkaitakin, koska kirkotkin muuttuvat julkisten veistosten tavoin hiljalleen arkiselle kulkijalle näkymättömiksi. Siis lahtelaiset: Retkeilemään hengellisesti tai edes henkisesti!
***
Oli minulla retkelläni lievä hengellinenkin ulottuvuus, niin ateisti kuin olenkin. Ristinkirkossa oli tarjolla pikkukiviä...
... joista sai ottaa yhden ja sijoittaa sen lattialla olevan kiviristin päälle ikään kuin rukoukseksi, muistoksi, kiitokseksi yms. Minä otin yhden (kuvassa vasemman puolimmainen jo asetettuna – näkyy siinä mun kenkäkin) ja mietin rakkaudella ja kaipuulla tänä vuonna kuollutta hyvää ystävääni, maalari, kalkkari ja rappari Hannu Kuusista (1949–2015):
Tässä vielä Hanski voimissaan yhteisen baarimme tupakkahuoneessa:
Piti soittaa toiselle hyvälle ystävälleni Lukko-Kallelle tarkistaakseni Hanskin syntymävuoden. Hän kertoi vielä tarinan Hanskin hautajaisista, jonne en päässyt, koska ne pidettiin landella ja minulla oli työkeikka stadissa. Kalle oli toinen puhujista. Hän aloitti puheensa soittamalla Klamydian Rujoa taidetta (2009), jonka hän oli kokenut kumppaninsa Riikan kanssa kuin Hanskin elämästä kertovana ja jossa muun muassa lauletaan: "Tää on meidän totuutta, tää on rujoa taidetta." Juuri tältä meistä usein tuntui, ja myös nämä sanat kolahtivat: "On ystävät tunnettu ja ne nimet ikihonkiin hakattu."Aito ystävyys sekä siihen liittyvä luottamus ja rakkaus on yksi maailman tärkeimmistä asioista. Tämäkin ajatus vahvistui koko sen ajan, kun olin Hanskin ystävä. Paransimme maailmaa ja pelasimmekorttia 15 vuotta hänen kanssaan baarissa. Hanski oli erittäin verbaalinen ja samalla tässä suhteessa myös hyvin perinnetietoinen. Lopun tarinani liittyy tähän perinetietoisuuteen, ja se on vähän rivo, mutta se on myös tosi, ja koska Hanski oli turski jätkä ja samalla äärimmäisen rehellinen,kerron senkin. Kun adresseja luettiin muistotilaisuudessa ääneen, oli niissä yhteen laadittu kokoelma Hanskin käyttämiä sutkauksia, yksi niistä ikivanha korttipelissä voittaneen tokaisu: "Täähän on helppoa kuin vitun pesu Havin saippualla." Tällaista muistotilaisuudessa harvoin kuullaan, mutta näin lähtihelposti ja itselleen ominaisella lempeällä sarkasmilla Hanski, yksi parhaimmista ystävistäni ikinä.
Nyt on Hanskia ikävä, ja olen jo niin sentimentaalinen, että pidän tauon ja lähden nostamaan yhteisessä kantabaarissamme keskipäivän maljan – tai kaksi – Hanskille.
