Toissa viikon torstaina ilmestyi Taide (2/15). Minulla oli siinä peräti kolme juttua – tosin sen varsinaisen lisäksi vain yksi pikku-uutinen ja yksi pieni keskustelupuheenvuoro:
Haluatko nukkua Martti Jämsän huoneessa?
Valokuvataiteilija Sari Poijärvi on jo pitkään ollut erään projektin parissa. Kasari-projekti ei kuitenkaan ole saamassa jatkoa, vaan Poijärvi on jo vuodesta 2011 puuhannut Helsingin Jätkäsaareen taidehotellia. Art Hotel Helsingin toimitusjohtaja Poijärvi on toiminut myös kuraattorina, ja on valinnut nimikkohuoneiden taiteilijat sellaisesta joukosta, jonka työt ovat häntä itseään sykähdyttäneet aivan erityisellä tavalla. Mukana joukossa ovat tällä hetkellä Jan-Erik Andersson, Lauri Astala, Liisa Hietanen, Pekka Jylhä, Martti Jämsä, Mika Kaurismäki, Jouko Korkeasaari, Tuula Lehtinen, Rosa Liksom, Stefan Lindfors, Heikki Marila, Sofi Oksanen, Silja Puranen, Kim Simonsson, Jani Tolin ja Anu Tuominen. Taiteilijoiden ansaintalogiikka tullaan järjestämään niin, että taiteilijapalkkion sijaan he saavat tietyn provision huoneissaan vietetyistä öistä.
![]()
Talon suunnitelmatkin ovat jo pitkällä. Kahdeksankerroksisen uudisrakennuksen arkkitehti- ja sisustussuunnittelusta vastaa arkkitehtitoimisto Futudesign sekä Erling Sommerfeldt. Rakennuksen ulkopinta on saanut innoituksensa Pariisin 1800-luvun salongeista ja niiden ripustuksesta. Nimikkohuoneiden lisäksi luvassa on muuta taidetta ja vaihtuvien näyttelyiden galleria.
Hyvä näin, eikä enää puutu muuta kuin kuin raha. Tarvetta olisi noin 20 miljoonalle eurolle, mutta osakeanti on parhaillaan käynnistynyt.
***
Kuka on värimaalari?
Kaikki taidemaalarit käyttävät väriä tavalla tai toisella, mutta vain joitain maalareita kutsutaan ’värimaalareiksi’. Kriitikko Otso Kantokorpi ja värimaalariksi usein kutsuttu taidemaalari Olavi Pajulahti lähtivät etsimään Helsingin gallerioista värimaalareita.
Lienee parasta ensin kysyä värimaalarilta, miksi joitain taiteilijoita kutsutaan värimaalareiksi. Olavi Pajulahdenmielestä se tarkoittaa lähinnä sitä, että tällaisilla maalareilla ”väri saa itsenäisen merkityksen. Aluksihan kaikki on vain maalia tuubissa, mutta kun sitä aletaan levittää kankaalle, se muuttuu väriksi.” Pajulahti muistuttaa, että ”väreillä on esitetty historiallisesti katsoen vaikka mitä, väri ovat symboloineet asioita, mutta sitten kun värille annetaan johtava rooli, kuten vaikkapa Tor Arnen tapauksessa, voidaan puhua värimaalauksesta.”
Painting #9, 2009–13.
Käsitteenä värimaalauksessa on outo myönteinen lataus. Jos jotakin maalaria luonnehditaan ’abstraktiksi maalariksi’, kyse on yleensä neutraalista ja kuvailevasta määrittelystä, mutta jos maalaria nimitetään ’värimaalariksi’, sisältyy siihen usein myönteinen arvottava sävy. Värimaalari on tietyllä tavalla enemmän kuin muut maalarit, jotka hekin käyttävät väriä. Tätä Pajulahti ei osaa selventää: ”Taidehistorioitsijathan niitä luokituksia tekevät.” Uskallan kuitenkin veikata, että kyse on ainakin osittain siitä taiteilijatyypistä, jonka taiteilijatypologioita tutkinut Vappu Lepistö (Kuvataiteilija taidemaailmassa, 1991) toi esiin: Herooisen sankarimyytin lisäksi syntyi aivan toisenlainen taiteilijatyyppi, jota luonnehtii ’asiantuntijuus’. Sellainen asiantuntijuus, joka tuntee väriteoriat, muun muassa Josef Albersin värien vuorovaikutuksen sekä Johannes Ittenin komplementti- ja kontrastivaikutukset – sellainen asiantuntijuus, josta Suomessa tuli aikanaan kuuluisaksi Vapaa Taidekoulu, jonka rehtorina juuri Tor Arne toimi vuosina 1966–1988.
Onko Arne värimaalari? ”On, ihan an sich”, vastaa Pajulahti. Mutta minkälainen värimaalari hän on? ”Vanha mestari.” Toisinaan taiteilijoista puhutaan siten, että heillä on jonkunlainen erottuva yksilöllinen ’värimaailma’, mutta kun katselee Arnen maalauksia, ei niistä löydy mitään selkeää omansalaista maailmaa: ei ole mitään lempivärejä, kaikki värit tuntuvat kelpaavan. ”On hänen väriskaalansa aika murrettu”, toteaa Pajulahti. Hän kiinnittää myös huomiota siihen, miten Arne ”skrabaa” pintaa, ”kaivaa tavallaan valoa esiin alemmista kerroksista. Italiassa freskomaalarit tekivät jo aikoinaan ihan sitä samaa – sgraffitoksitekniikkaa nimitetään.” Tämä on selvästikin yksi Arnen leima. ”Samoin tietty rento ote – ja onhan näissä vaakatöissä kuitenkin aina tietty maisemallinen ulottuvuuskin.”
Painting #14, 2004–07.
Arnen töissä on selvästikin voimakas emotionaalinen lataus. Hänen maalauksiaan on useammassakin yhteydessä luonnehdittu sanoilla ’kirkas’, ’ehdoton’ ja ’syvällinen’. Mistä tällainen voima syntyy, voiko tietyillä väriyhdistelmillä tuottaa haluttuja affekteja, kuten vaikka barokkimusiikissa näyttää olevan? ”Kyllä tässä tapauksessa on kyse pikemminkin herkistä nyansseista, ei tunneta millään kaavalla saada aikaiseksi, eikä tässä mitkään väriteoriat ole selvästikään päällimmäisinä.” Kiinnitämme myös huomiota siihen, miten Arne on loppujen aika monipuolinen näennäisen yksinkertaisessa ja itselleen uskollisessa tematiikassa: osassa teoksissa on kevyttä laseerausta, läpikuultaviksi ohennettuja värejä, osassa paksua impastoa, paksua väriä reliefimäisesti. Pajulahti muistuttaa, että tämäkin on vanha ilmiö: jo Tizian (1477–1576) yhdisti paksusti maalattujen valokohtien kontrastiksi läpikuultavien lasuurien sävyjä.
Joistain Arnen väreistä maallikko voisi todeta, että ne ovat vähän tuhnuisen tuntuisia, jopa likaisia. ”Likakin on katsojan silmässä, ei minulle näistä tule sellaista oloa. Tunnistan minä senkin elementin, mutta murettujen värien, vihreän, violetin ja sinisen yhdistäminen valkoisiin aksentteihin luo sellaista värillistä kontrastia keskinäisessä elossaan, että se poistaa likaisuuden tunteen.” Yhtä työtä yritän sanoa vähän hempeäksi, mutta Pajulahti oikaisee: ”Pikemminkin heleä. Sitä paitsi siinä näkyy hyvin se, miten värillä tehdään valoa.”
***
Lauri Laine ei taida olla ihan varsinainen värimaalari. ”Hänellä on kyse enemmän valööreistä, siis tummuusasteella pelaamisesta. Niiden kontrastit tässä enemmän vaikuttavat. Toisaalta tässä näyttelyssä on tullut mukaan uudenlaista väriä, kylläisempää ja puhtaampia värisävyjä. Aiemminhan hän on toiminut enemmän vain tumman ja vaalean kontrasteilla.”
Laine on myös selvännyt figuratiivisempia elementtejä ja vienyt ilmaisuaan jopa kubismin suuntaan. Joissain töissä olin aistivinani jopa venäläisen avantgarden henkeä.
Pajulahti näkee myös maalaustekniikassa muutoksia. ”Näissä on paljon enemmän impastoa, aikaisemmin väripinnat olivat paljon tasaisempia. Siveltimenjäljet eivät erottuneet niin selkeästi.”
Soittaja VII, 2014.
Laine onkin selvästi monipuolistanut maalatun pinnan materiaalista luonnetta. Pinnat ovat luonteiltaan hyvinkin erilaisia, toistensa läpi kuultavia tai yhtä väriä selvästi korostavia. Laineelle ominainen tietty veistoksellisuus on kuitenkin säilynyt.
Barokin taiteelle ominainen ruskea on myös säilyttänyt paikkansa Laineen paletissa, vaikka uudet kylläisemmät väri ovatkin tulleet mukaan. Innoittajana uusiin sarjoihin on toiminut espanjalainen barokkimaalari Francisco de Zurbarán (1598–1664), erityisesti hänen naispyhimysteoksensa, joissa naisten vaatteet ovat toisinaan jopa hätkähdyttävänkin värikylläisiä punaisine, keltaisine ja vihreine sävyineen.
”Heleä kylläinen väri tuo harmaan ja tumman kanssa uudenlaista jännitettä. Kirkkaat värit luovat tietyllä tavalla aivan uudenlaisen aksentin. Pajulahti näkee ”selvästikin Laineen tuotannossa ja väriajattelussa jonkin vaiheen olevan parhaillaan menossa”.
Jäämme siis odottamaan uutta suuntaa.
***
Pekka Hepoluhta on säilyttänyt uskollisesti vähäeleisen havaintomaalarin tyylinsä. Kun kerroin eräälle ystävälleni lähteväni katsomaan Hepoluhdan värejä, hän totesi humoristisesti: ”Eihän niissä mitään värejä ole, harmaita ne ovat kaikki.”
Pajulahti näkee Hepoluhdan töissä ennen kaikkea sen, miten värin avulla luodaan valoa. ”Hepoluhdalla on pyrkimys tuoda värin kautta valo esiin – ja tässä tapauksessa aika mieto valo, mikä tuottaa tietenkin samalla herkkyyden tunteen. Muoto on ikään kuin vain se pakollinen elementti, joka tuo valon esiin. Italiassa on hieno sanakin tälle, chiaroscuro, valohämy.”
20.5., 2014.
Palaamme siis taas taidehistoriaan ja esimerkiksi Caravaggioon(1571–1610), joka oli yksi maalauksellisen valohämyn keskeisistä kehittäjistä. Ja löytyypä toinenkin taidehistoriallinen termi, sfumato, joka puolestaan yhdistetään usein Leonardo da Vinciin (1452–1519) – savunkaltaisuus, jolla luodaan utuinen ja sulauttava vaikutelma. Tiedän kuitenkin, että Hepoluhta itse voisi hämmentyä puheistamme, koska vannoutuneena havaintomaalarina hän ei ponnista kovinkaan paljoa kuvataiteen perinnetietoisuudesta. Yksi selitys voisi tietenkin olla Hepoluhdan varsin dominoiva harmaa eri sävyineen, mikä vie väistämättä katsojan savuiseen tai sumuiseen maailmaan. Sfumato on kuitenkin useiden kerrosten hidasta tekniikkaa, kun taas Hepoluhdan työt syntyvät nopeasti havainnosta.
Hepoluhta pelaa myös ovelasti jälkikuvilla. Joissain teoksissa hän on maalannut jälkikuvamaisen häviävän pienen heijastuman, ja Pajulahti huomauttaa, että ”katsojahan pystyy katsomistilanteessa myös synnyttämään oman silmänsä avulla jälkikuvan ja kiinnittämään siihen huomiota, ikään kuin siirtämään senkin osaksi teosta – onhan näyttelyn nimikin Katsomisesta.”
Väri tulee aksentteina Hepoluhdan maalauksiin satunnaisilta tuntuvien esineiden kautta, jopa triviaalin tuntuisesti. Aiheella ei tunnu olevan hänelle juurikaan merkitystä – kunhan se on silmän edessä, katseen ja valon tuottamien muutosten kohteena. Pajulahti muistuttaa, että ”taiteilijan on aina ponnisteltava triviaalin ja ylitaiteellisen välillä, siihen sen pitäisi aina osua. Näissähän on osuttu.”
***
Johanna Aallon maalaukset tuovat Pajulahden mieleen Vapaan Taidekoulun vaikutteet, vaikka tämä onkin opiskellut Pariisissa École Nationale Supérieure des Beaux-Artsissa ja Kuvataideakatemiassa. ”Näissä tehot tulevat vähän samalla tavalla kuin Arnellakin, heleämpien tai kirkkaampien sävyjen rinnastamisella murrettuihin sävyihin – ja tumma on enemmän aksenttina. Mukana on myös kylmien ja lämpöisten välistä leikkiä, niillä pelaamista.” Aalto luo syvyyttä ja hengitystä maalaukseen juuri kylmien ja lämpimien värien avulla. ”Kylmät sävyt etääntyvät, lämpimät nousevat eteen ylös, mutta tumma voikin toimia molemmilla tavoilla – vähän riippuen sommittelusta ja sen tuottamasta rytmistä. Näillä elementeillä luodaan illusorista tilaa.”
Nimeämätön, 2015.
Jotkut Aallon maalaukset lähenevät jopa impressionismia ja ovat miltei maisemallisia, jolloin väreillä voidaan myös saada aikaan väreilyä. Jotkut muistuttavat etäisesti ristikkoa tai sakkilautaa, mutta mistään pattern paintingista ei ole kyse – säännönmukaisuudesta poikkeaminen tuo oman rytminsä värien rytmin lisäksi, jotkut poikkeavat linjat myös korostavat värin roolia.
Kun tutkimme läheltä joidenkin maalausten laseeraustekniikkaa, saapuu galleristi yllättäen paikalle ja kysyy, että haluaisimmeko valot sammutettavaksi. Näin tehdään, ja värimaailma on aivan toinen. Muistan vielä sen ajan, kun Vapaassa Taidekoulussa ei saanut maalata kuin luonnonvalossa ja muistan myös sen hilpeyden, mitä tämä toisinaan Suomen olosuhteiden takia joissain aiheutti. Nyt tuli tunne, että jokainen työ on katsottava uudestaan, esimerkiksi syvyyssuuntainen vaikutelma muuttui useimmissa aivan toisenlaiseksi. Joissain maalauksissa koko tunnelataus muuttui.
Maailma on joskus erittäin pieni, ja seuraava tarina on tosi. Kaksi päivää näyttelykierroksemme jälkeen kuvanveistäjäystäväni Heimo Suntio soitti ja halusi kertoa käynnistään Arnen näyttelyssä. Paikalla ei ollut muuta yleisöä, ja Suntio oli pyytänyt galleristia sammuttamaan valot. Täysin sama kokemus kuin meillä. Suntio vielä lisäsi, että varsinkin kolme maalausta, joihin hän oli ensin suhtautunut melko välinpitämättömästi muuttuivat kuin toisiksi: ”Keinovalon luoma kalvo hävisi, ja maalauksen oma valo alkoi tulla esiin todella hienolla tavalla.”
Tätäkin on ehkä syytä vielä miettiä, kun puhutaan väreistä.
– Tor Arne, Maalauksia 2013–2015, Galerie Anhava 5.–29.3. – Lauri Laine, Maalauksia, Galleria Heino 14.3.–12.4.
– Pekka Hepoluhta, Katsomisesta – maalauksia, tm-galleria, 11.–29.3.
– Johanna Aalto, Galleria Ama, 7.–29.3.
Elävät ja museoidut taiteilijat
Pessi Rautio totesi edellisessä Taiteessa (1/15, ’Uusi taidemuseo tuli jo’), että ”elossa olevalle taiteilijalle ei taida Suomessa olla aikaisemmin tehty nimikkomuseota”. Tämä ei ihan pidä paikkaansa.
Unkarilaispohjalaisen akvarellisti Nandor Mikolan (1911–2006) nimeä kantava museo toimi Vaasan tullipakkahuoneella vuosina 1995–2004. Sittemmin se sai lievän kohun myötä antaa tilaa Kuntsin modernin taiteen museolle, mutta on jatkanut vaatimattomammin toimintaansa Mikolan akvarellisalina (Raastuvankatu 21).
![]()
Lisäksi ähtäriläisen kuvanveistäjä Eero Hiirosen (s. 1938) vuonna 1975 toimintansa aloittaneeseen Pirkanpohjan taidekeskukseen rakennettiin vuonna 1934 rakennetun Sinisen talon lisäksi vuonna 1995 arkkitehti Kimmo Levannon suunnittelema Punainen talo, johon sijoitettiin Hiirosen ja Ähtärin kaupungin perustaman yhteisen säätiön myötä pysyvästi Hiirosen vanhempia veistoksia ja maalauksia – Hiirosen nimeä kantavassa, säätiölle lahjoitetussa kokoelmassa on 202 Hiirosen teosta eri vuosikymmeniltä. Lisäksi kokoelmiin kuuluu Hiirosen keräämää ja säätiölle lahjoittamaa ulkomaista nimigrafiikkaa. Pirkanpohjan taidekeskus on kuitenkin viime vuodet elänyt puolikuolleena, koska köyhtynyt Ähtärin kunta ei ole osoittanut sille rahaa.
Eero Hiironen (s. 1938), Vesilähetys, 1995.***
PS. Lukekaa muuten tästä linkistäTaiteen verkkosivuilta Pessi Raution blogikirjoitus 'Museoalan kytkykauppoja, bemari ja kinkku'. Olen täsmälleen samaa mieltä Raution kanssa.
.jpg)
