Jokaisella taidekriitikolla täytyy olla pimeä puolensa. Täytyy. En esimerkiksi usko, että Heikki Kastemaa tai Leena Kuumola voisivat olla täysin synnittömiä, vaikka en heidän pimeää puoltansa ole vielä havainnutkaan.
No, ainakin minulla on pimeä puoleni. Olen auttamattoman rakastunut uhkapeliin. Ainoa puolustukseni olkoon se, että idolini Vladimir Majakovski (1893–1930) oli samanlainen. Ja ehkä se, että olen yrittänyt tehda paheestani hyveen edes kirjoittamalla siitä. Olen kirjoittanut aiheesta kuusi vuotta sitten kirjankin. Nyt tilattiin juttu sököstä [jos joku ei tunne ko. peliä, tästä linkistäWikipediaan] Pokeri-lehteen (marraskuu 2014):
Sökön tulevaisuus
Olen pelannut sököä eli viiden kortin avopokeria noin 13-vuotiaasta alkaen. Nykyään pelaan sitä viikoittain eräässä helsinkiläisessä baarissa, mutta olen jo sen verran iäkäs, että olen ehtinyt armeijan tupaan viritetyn sököpöydän huuman lisäksi kokea myös klassisia työpaikan ruokatuntipelejä.
Työpaikoillahan ei todennäköisesti sököä juurikaan enää pelata: ei ole tilipusseja, joita tiettynä päivinä voisi hävitä – eikä välttämättä edes ruokatuntejakaan, joiden aikana ehtisi edes kunnolla syömään, saati sitten pelaamaan.
Olen kokeillut parissakin baarissa Texas hold’emia, mutta sökön kaltaista intensiivistä tuntumaa en ole kokenut. Nettipeleistä olen välttynyt kokonaan, ja taidan tietää syynkin siihen: minulle sökö on silkan pelin lisäksi voimakkaasti sosiaalista toimintaa, ja juuri sellaisena sekä alituinen katsekontakti vastapelaajaan että rituaalisesti toistuva suunsoitto ja psyykkaaminen muodostavat pelin suolan. Kavereiden kanssa on hyvä olla – vaikka heille silloin tällöin häviäisi rahaakin. Tästä syystä en ole koskaan lähtenyt mukaan mihinkään sököturnaukseenkaan, vaikka pelitoverini Markku on minua sellaiseen houkutellutkin. Tuttujen kavereiden kanssa on hauskempi pelata. Kuin saunassa kävisi.
Sökö on 2000-luvulla jäänyt muiden pokerivarianttien jalkoihin, eikä sitä varmaankaan voi enää pitää ”kansallispelinämme”, niin kuin joskus on sanottu. Mutta aivan vastaavasti kuin en usko printtimedian koskaan kokonaan kuolevan verkon myötä, en usko sökönkään koskaan häviävän, vaikka nettipelaaminen kuinka vielä kasvaisi.
Yksi syy sökön säilymiseen on epäilemättä kulttuurillemme ominainen retrohakuisuus. Aikoinaan suositut ilmiöt tuuppaavat tulemaan takaisin – oli sitten kyse jojosta tai Paula Koivuniemestä. Veikkaanpa, että sököbuumikin odottaa vuoroaan.
Sosiaalisuutta ja muodin oikkuja keskeisempi syy sökön kuolemattomuuteen on kuitenkin sen pelillinen luonne. Sökö on dynaaminen ja nopea peli. Tilanteet vaihtuvat ja intensiteetti säilyy usein pitkälle yöhön – jos vain rahaa piisaa ja kortti ei lakkaa kokonaan käymästä. Sökö ei turnauksien tavoin lopu mihinkään tiettyyn kliimaksiin eikä myöskään aja hävinneitä pelaamaan sivupöytiin jatkamaan räpistelyään – tai pakota heitä pelkiksi katsojiksi.
Sökö on yksinkertainen peli, ja useimmat pelaajat – myös ne joilla on käytössä enemmän tietoista kalkyylia – pelaavat sitä tietyllä tavalla selkäytimellisen automaation tuottamalla varmuudella. Tällöin matematiikkaa tärkeämmälle sijalle nousee aina psykologinen osaaminen, mikä tekee pelistä jatkuvalla jännitteellä varustetun taistelun. Pokerioppaissa on usein tapana vähätellä bluffin osuutta, mutta kotoisassa baarisökössä juuri bluffin mahdollisuus tuottaa ne pienet marginaalit, joiden varaan omaa peliään on hyvä rakentaa ja kehittää. Kohtuullisen vakiintuneessa peliporukassa tämä rakentaa ison ja kestävän jännitteen, koska vasta vuosien tuttavuus ja kantapään kautta saatu oppi johtavat oikeille jäljille. Olen esimerkiksi pelannut edellä mainitun Markun kanssa jo kymmenisen vuotta, mutta olen vieläkin jonkin verran epätietoinen tämän yhtäaikaisesti löysän ja aggressiivisen pelaajan varsinaisesta pelaajaluonteesta. Tellejä, bluffin tai hyvän käden paljastavia toistuvia eleitä, on hänen käytöksestään turha hakea. Yhteinen ystävämme Puavo on tässä vielä huikeampi: ennen showdownia hän ottaa aina täysin saman kivettyneen ilmeen, olivat kortit sitten hyvät tai huonot. Mitään muuta ei tapahdu – paitsi että me muut purskahdamme usein nauruun.
Kun pelisessio kestää esimerkiksi kymmenen tuntia, on kullakin vaiheella myös oma merkityksensä. Jokainen sessio muodostaa oman psykologisen tilanteensa, joka ei välttämättä muistuta edellisviikkoista. On syytä tutkailla pelitoverin kulloistakin tilaa. Onko Sarno tänään rutiininomaisen kyllästynyt vaiko lapsellisen innoissaan? Onko Kivi-Pena päättänyt juuri tänään kokeilla herooista bluffia? Onko Timolle tapahtunut jotain erityistä? Alkaako Taksi-Pekan koko illan jatkunut tappioputki näkyä? Viekö Markun käsittämättömän voittoisa flow hänet melkein saavuttamattomiin?
Illan ajallisella kulullakin on oma dynamiikkansa. Alkuillasta huolimattoman näköisesti pottiin heitetty pikkubluffi saattaa toimia, mutta loppuillasta ja promillemäärän noustua sellaista on turha kokeillakaan. Toisinaan liikaa hävinneeltä pelaajalta alkaa selkäranka murtua, ja se on havaittavissa ulkoisistakin merkeistä. Joku saattaa tulla kärttyisäksi, joku toinen alkaa panostaa liikaa saadakseen häviönsä takaisin. Silloin on iskettävä.
Peli toistaa rituaalin tavoin itseään ja tuottaa tietyn turvallisuuden tunteen, mutta vaihtelu on kuitenkin riittävää. Jos haluaa pärjätä, ei pelkkä selkäydinpeli riitä. On oltava valppaana ja luettava yksittäisten pelitovereiden lisäksi kunkin illan kokonaistilannetta uudelleen ja uudelleen.
Vaikka peli sujuisikin usein vakioporukalla, ovat esimerkiksi meillä satunnaiset turistit yleensä tervetulleita. Dynamiikkaa saattaa muuttua yllättävän kiinnostavaksi. Turistien mukaan huoliminen pitää myös yllä perinteen jatkuvuutta. Varsinkin nuoremmat tulokkaat on jo pelkästään tästä syystä päästettävä mukaan.
